Mikä selkokirja? Aino haastatteli selkokirjailijoita

Selkokirjat on helppoa ja hauskaa luettavaa kaikille. Avaimen TET-harjoittelija Aino kyseli viideltä selkotekijältä mietteitä kirjoista ja niiden tekemisestä. 


Marja-Leena Tiainen

Aino: Onko selkokirjojen vai toisenlaisten kirjojen kirjoittaminen helpompaa?

Marja-Leena: Selkokirja on helpompi kirjoittaa kuin tavallinen kirja, koska niiden sivumäärä on pieni. Kirjoittamistyöhön menee siis vähemmän aikaa kuin tavallisen kirjan kirjoittamiseen. Valmiin kirjan muokkaus selkokielelle on myös melko nopeaa, mutta joskus on vaikeaa tiivistää pitkä tarina lyhyeen muotoon.


Marja-Leena Tiaisen nuortenromaani Aateveljet ilmestyi syksyllä selkomukautettuna. 


Aino: Mistä keksit juonet selkokirjoihisi?

Marja-Leena: Minun on vaikea keksiä uusia tarinoita, ja siksipä olenkin muokannut paljon vanhoja kirjojani selkokielelle. Muutamien kirjojen, kuten Kyttäyskeikan idea on tullut lehtiuutisesta.
 

Aino: Mikä sai sinut kirjoittamaan selkokirjoja?

Marja-Leena: Selkokirjojen kirjoittaminen lähti Saarni-kustantamon selkonuortenromaanien kirjoituskilpailusta 2012. Osallistuin kilpailuun Varkaiden jäljillä -nimisellä tarinalla. Se sai kunniamaininnan, mutta ei kustannussopimusta. Myöhemmin sitten kollegani Tittamari Marttinen ehdotti minulle, että voisin tarjota käsikirjoitusta jollekin toiselle kustantamolle. Niin käsis päätyi Avaimeen ja se julkaistiin nimellä Kyttäyskeikka.


Aino: Mikä inspiroi kirjoittamaan nykypäivän rasismista kirjassasi Aateveljet?

Marja-Leena: Aateveljet -kirjan idea lähti kiinnostuksestani yhteiskunnallisiin asioihin. Rasismista ja maahanmuuttajista on uutisoitu kauan, ja olen lukenut uutiset tarkkaan. Olen tavannut rasismia myös tosielämässä. Tunnen myös maahanmuuttajia, joita rasismi koskettaa. Olen kirjoittanut aiheesta kirjoja aiemminkin, mm. Alex-trilogian. Koska rasismi nykypäivänä on yhä vain lisääntynyt, päätin tarttua aiheeseen vielä kerran. Rasismi on kurja ilmiö, ja toivoisin omien kirjojeni saavan nuoren miettimään asiaa "vähän pitemmälle".


Aino: Kuinka kauan yhden kirjan kirjoittaminen suunnilleen kestää?

Marja-Leena: Selkokirjan saatan kirjoittaa parissa - kolmessa viikossa. Tavallisen kirjan kirjoittamiseen saattaa mennä vuosia, etenkin jos ne vaativat tutkimustyötä. Olen aika nopea kirjoittaja, ja eka versio saattaa syntyä nopeastikin, mutta joudun kirjoittamaan käsiksen monta kertaa uusiksi ennen kuin se on valmis.


Tapani Bagge

Aino: Onko selkokirjojen vai nk. tavallisten kirjojen kirjoittaminen helpompaa?

Tapani: Selkokirjat ovat vähän vaikeampia kirjoittaa. Niissä teksti täytyy miettiä todella tarkkaan, jotta se on tarpeeksi helppolukuista.




Aino: Mistä keksit juonet selkokirjoihisi?

Tapani: Keksin ne samalla lailla kuin muihinkin kirjoihin eli pala kerrallaan. Ensin on jonkinlainen lähtökohta tarinalle, kuten Jäätävässä kyydissä autovarkaus.

Sitten pitää kehitellä henkilöt ja heille tavoitteita ja esteitä ja muita henkilöitä, jotka heittelevät kapuloita rattaisiin tai auttavat. Suunnittelen aina juonen ennen kuin alan kirjoittaa. Se voi kyllä muuttua matkalla, mutta sitten täytyy vain muuttaa suunnitelmaakin. 


Aino: Mikä sai sinut kirjoittamaan selkokirjoja?

Tapani: Olin aikoinani kuusi vuotta Selkokirjatyöryhmässä Kirjailijaliiton edustajana. Siinä tuli perehdyttyä selkokieleen ja selkokirjoihin. Kun lähdin työryhmästä, lupasin tehdä selkokirjan. Alligaattori oli ensimmäinen, sitten niitä on tullut tehtyä lisää yksi vuodessa.

 
Aino: Minkä genren kirjojen kirjoittamisesta pidät eniten?

Tapani: Pidän huumorista ja jännityksestä. Mielelläni myös yhdistän ne, kuten Jäätävässä kyydissä


Aino: Onko Jäätävää kyytiä -kirjan Tanjalla ja Archiella esikuvia?

Tapani: Kun olin nuori, asuin Keravalla ja tunsin vähän vastaavanlaisia kavereita. Mutta ihan suoria esikuvia ei ole.


Tuija Takala

Aino: Kenelle suosittelisit selkokirjoja?

Tuija: Selkokirjat sopivat lukijoille, jotka haluavat lukea helppoa kieltä ja lyhyitä kirjoja. Lähtökohta on, että selkokirja sopii lukijoille, joilla on kielellisiä vaikeuksia, esimerkiksi lukivaikeus, keskittymisen ongelmia tai suomi ei ole äidinkieli. Suosittelen kuitenkin selkokirjoja monenlaisille lukijoille. Selkokirjat voivat yllättää!



Tuija Takala tarjoaa vanhat runot uusille lukijoille niin, että joka runon rinnalla on sama runo selkosuomeksi.



Aino: Onko selkokirjojen kirjoittaminen helppoa?

Tuija: Joskus se on, joskus ei. Selkokirjojen kirjoittamisessa on paljon samaa kuin muussakin kirjoittamisessa. Kun olen haudutellut ideaa, kirjoittaminen voi lähteä luistamaan lennokkaasti. Aina välillä tulee epäilyn hetkiä: toimivatko idea ja teksti?  Vain se eroaa selkokirjojen kirjoittamisessa muusta kirjoittamisesta, että kieltä ja rakennetta täytyy tietoisesti karsia ja muokata. Selkokielessä on paljon asioita, jotka täytyy ottaa huomioon esimerkiksi sanavalinnoissa ja virkerakenteissa, joten kielellä ei voi leikkiä tai revitellä vapaasti. Se on haaste.


Aino: Millaista palautetta tai kritiikkiä olet saanut selkokirjoistasi?

Tuija: Olen saanut mukavia palautteita. Selkokieltäni on kehuttu sujuvaksi ja rikkaaksi. Olen kirjoittanut runoja, novelleja ja romaanin, ja niitä on pidetty sellaisina, että ne tuovat uutta selkokirjallisuuteen. Kirjoistani on myös sanottu, että ne sopivat kenelle vain mutta myös heille, jotka tarvitsevat selkokieltä. Iso ilo on ollut tunnustus, että työni on edistänyt selkokirjallisuutta.


Aino: Onko runoja helppo mukauttaa selkokielelle?

Tuija: Runojen mukauttaminen on ollut vaikein työni, eikä runoja ole aiemmin mukautettu. Harkitsin sitä kauan, mutta näytettyäni muutamia esimerkkejä parissa tilaisuudessa, sainkin kiinnostunutta palautetta. Päädyin siihen, että vanhojen runojen arvostaminen jatkuu, kun välitän ne uusille lukijoille.

Mielestäni runomukautuksia ei voi julkaista, ellei vieressä ole alkuperäinen runo. Silloin alkuperäisen runon kaikki ominaisuudet säilyvät, mutta se saa rinnalleen runon version, joka avaa vanhaa runoa. Vanhoissa runoissa on sanoja ja rakenteita, jotka ovat vieraita nykylukijoille. Niiden muokkaaminen vaati paljon pohdintaa: minkä sanan ja sanajärjestyksen valitsen, noudatanko rytmiä ja sointuja sekä miten paljon pelkistän niin, etten ohjaa runon tulkintaa? Kun lukija lukee runon helpon version, hän toivottavasti kiinnostuu sekä sen että alkuperäiseen runon ilmaisusta.

 
Aino: Olet kirjoittanut runoja itsekin. Mikä inspiroi sinua kirjoittamaan?

Tuija: Olen kirjoittanut selkorunoja ja tavallisia runoja. Inspiraatio ei niissä eroa, vain se, minkälaisia ilmaisuja ja rakenteita käytän. Minua innostavat havainnot, joita teen ympäristöstä ja itsestäni. Ihmiset, ihmisten suhteet ja tunteet sekä luonnonilmiöt herättävät minussa ajatuksia, joille etsin sanat. Runoissa jaan havaintoni muiden kanssa. Runossa tuttu asia saa uuden kulman ja ilmeen tai uusi näkökulma yllättää.

 

Mirjami Häkkinen

Aino: Kenelle suosittelisit selkokirjoja?

Mirjami: Selkokirjat sopivat lähtökohtaisesti mielestäni kenelle tahansa. Itsellenikin hyvin kirjoitetut selkokirjat ovat mieluista luettavaa. Erityisesti kuitenkin selkokirjoista hyötyvät varmastikin lukijat, joille yksinkertaistettu ilmaisu tuo helpotusta lukemiseen. Nykyisen tutkimukseen perustuvan tiedon mukaan esimerkiksi nuorista 11‒18 % hyötyy selkokielestä.

Juuli Niemen Et kävele yksin voitti lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2016.



Aino: Onko selkokirjojen mukautus helppoa?

Mirjami: On ja ei. Mukautustyö oli helppoa Et kävele yksin -teoksen parissa, koska Juuli Niemen alkuperäisteos on mielestäni valtavan hyvä. Toisaalta taas alkuperäisen teoksen tiivistäminen ja yksinkertaistaminen on aina hankalaa, koska vaarana on, että tulee karsineeksi jotakin aivan olennaista. Mukautustyössä pohtii jatkuvasti, miten säilyttää alkuperäisen teoksen vivahteet ja samalla yksinkertaistaa sitä muttei niin, että teoksen perimmäinen sisältö katoaa. Välillä siinä riittää pähkäiltävää.


Aino: Millaista palautetta tai kritiikkiä olet saanut selkokirjoista?

Mirjami: Tämän vuoden eli 2020 elokuussa julkaistu Et kävele yksin -selkomukautus on esikoiseni, joten en ole vielä hirveän paljon ennättänyt saada palautetta selkokirjoistani. Omat ysiluokkalaiset S2-oppilaani aloittavat piakkoin teokseni lukemisen, joten kohta olen viisaampi, kun olen saanut itse asiantuntijoilta palautetta kirjasta. Olin myös otettu Sivupiiri-nettisivuston uusia selkokirjoja käsittelevästä vinkkauksesta, jossa Et kävele yksin oli päässyt nuortenkirjakonkarin eli Marja-Leena Tiaisen teoksen rinnalle.


Aino: Onko opettaminen vai kirjoittaminen helpompaa?

Mirjami: Se vaihtelee. Välillä kirjoittaminen sujuu kevyesti ja tuntuu, ettei malttaisi lopettaa sitä ollenkaan. Välillä taas kirjoitustyön vaikeissa paikoissa, kun ajatus ei tunnu kulkevan, opettaminen vie helposti voiton. Kummassakin on ehdottomasti puolensa.


Aino: Kiinnyitkö erityisesti johonkin Et kävele yksin -kirjan hahmoon?

Mirjami: Kirjan henkilöistä ehdottomasti Egzon tuntui menevän eniten ihon alle. Kirjan aikana Egzonissa tapahtuva muutos, kun hän lopulta rohkenee yrittää ja laittaa itsensä likoon epäonnistumisen riskistä huolimatta, teki vaikutuksen. Myös kirjan lopussa Egzonin ja isän lähentyminen koskettivat. Toisaalta kirjan toinen päähenkilö Ada on kuvattu paikoin raastavankin realistisesti. Teini-iän epävarmuus, tarve tulla nähdyksi ja erottautua omana itsenään, vaikkei olisi täysin varma, kuka lopulta onkaan, saivat samaistumaan. Jopa omat yläkouluaikaiset muistot palasivat mieleen lukiessa ja kirjoittaessa Adan ajatuksia.

 

Riikka Tuohimetsä

Aino: Kenelle suosittelisit selkokirjoja?

Riikka: Ihan jokaiselle, joka kaipaa kevyempää lukemista. Selkokirjat ovat hyvä vaihtoehto, kun aikaa on vähän tai ei jaksa lukea paksuja kirjoja. Suosittelen selkokirjoja myös kaikille, joiden on vaikeaa lukea tavallisia kirjoja. Selkokirjat ovat myös mahtava tapa oppia suomea!


Riikka Tuohimetsän suosikkitarina Magdalena Hain Haiseva käsi -kirjassa on Takarivin tyttö. 
 


Aino: Onko selkokirjojen mukautus helppoa?

Riikka: Tavallaan on ja ei. Mukautus on helpompaa, jos tuntee ihmisiä, joilla on kielellisiä vaikeuksia. Työssä auttaa myös kokemus. Toisaalta on aika vaikeaa kirjoittaa mahdollisimman helppoa kieltä, joka on kuitenkin hyvää ja sujuvaa suomea.

Pidän työstäni todella paljon, sillä tykkään pyöritellä sanoja ja lauseita mielessäni. Usein tuntuu siltä kuin ratkoisi ristisanatehtävää. Koen onnistumisen iloa, kun keksin helpomman tavan sanoa joku vaikea asia.


Aino: Millaista palautetta tai kritiikkiä olet saanut selkokirjoista?

Riikka: Moni lukija on ollut todella iloinen, kun huomaa, että pystyy lukemaan kirjan ja myös ymmärtää lukemansa. Myös opettajilta olen saanut paljon hyvää palautetta selkokirjoista. Joka luokassa on lapsia tai nuoria, joille tavallinen kirja on liian vaikea ja lukeminen vastenmielistä. Selkokirjoilla voi madaltaa kynnystä lukemiseen.

Joskus joku on antanut palautetta puhekielen käytöstä selkokirjassa. Pyrin kuitenkin olemaan uskollinen lähtöteoksen tyylille, ja esimerkiksi nuortenkirjoihin puhekieli sopii mielestäni hyvin. Haluan, että selkokirjan repliikit ovat lähellä nuorten elämää, mutta kuitenkin helppoja ymmärtää.


Aino: Pidätkö itse kauhusta?

Riikka: En, olen varsinainen arkajalka. Joskus nuorena katsoin liian pelottavia leffoja ja luin liian pelottavia kirjoja, jotka oli vaikeaa unohtaa, vaikka olisi halunnut. Oman mielenrauhani kannalta en nykyään halua katsoa enkä lukea mitään kovin kauheaa. Pienissä määrin kauhu on mukavaa ‒ kuten Haiseva käsi -kirjassa.


Aino: Mikä on lempitarinasi Magdalena Hain kirjassa Haiseva käsi?

Riikka: Pidän kaikista kirjan tarinoista, mutta suosikkini on ehkä Takarivin tyttö. Tarinan rakenne ja juoni ovat aika erikoisia, ja lopussa lukija yllättyy perusteellisesti. Ennen kuin aloin mukauttaa tarinaa selkokielelle, minun täytyi varmistaa Magdalenalta, että ymmärsin tarinan varmasti oikein. Tykkään tarinoista, joista lukija saa pohdittavaa pidemmäksi aikaa.

Avaimen selkokirjat löytyvät kustantamon verkkokaupasta.