Kirjan ilmestyminen on aina yhtä erityinen hetki, eikä siihen koskaan totu. Romaanini Valovuosi on neljästoista itsenäinen teokseni. On aivan eri asia pidellä käsissään kirjaksi painettua tekstiä kuin lukea rivejä ruudulta tai tulostetuilta liuskoilta. Lopullinen kirja nostaa pintaan myös epäilyn ja varmuuden keinulaudan – näyttää mielen peilin, jossa vieras lukija häilähtää.
 |
| Kirjailijan työhuone, kuva: Juha Siro |
Minulla on tapana lukea kirja kerralla, kun saan tekijänkappaleet. Onko tekstiin jäänyt lyöntivirhe, olisinko kirjoittanut jonkin virkkeen toisin, onko tarinassa jännite, joka saa lukijan kääntämään sivua, kykenenkö tarjoamaan vielä lopussa yllätyksen tai käänteen, joka jättää tekstin jatkumaan viimeisen pisteen jälkeen. Näin siitäkin huolimatta, että minulle kirjan pyhä kolminaisuus on: kieli, rakenne ja tarina. Kaksi viimeistä määrettä ei voi toteutua, ellei niitä ole kirjoitettu kielellä, jolla on oma itseisarvo.
Valovuoden perimmäinen idea kyti mielessäni vuosia, ennen kuin otti tulta. Julkaisin välissä muita teoksia, mutta ajatus siitä, että Raamatun kymmen käskyä pitäisi päivittää pulpahteli aina pinnalle. Aluksi se tuntui liian osoittelevalta ja yksinkertaiselta. Ympärille piti kehittää tarinalinjojen rihmasto, jossa ”kaikki viittaa kaikkeen” ja hioo hiljalleen myös perimmäiset ajatukseni esiin.
Kehystarinan käännekohta on kertojan ja somalitaustaisen naisen tapaaminen, jonka jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Saatuani valmiin kirjan, laitoin kuvan takakannesta sos-mediaan: ”Suuret kysymykset vievät päähenkilön valtamerien syvyyksistä valovuosien päähän. Niihin kiertyvät mukaan moraali, uskonnot, rasisimi ja ennakkoluulot. Lopulta rakkauden ja kuoleman on otettava mittaa toisistaan.” Kollega Anneli Kanto pisti sydämen ja viestin: ”Ihan pienistä aiheista ei ole kysymys.” Vastasin hänelle: ”Vain mahdotonta kannattaa yrittää!”
Valovuoden lähdeluettelossa on 62 merkintää. Pidän lähdetöiden tekemisestä ja tiedonkeruusta, vaikka jonkin asian selvittäminen veisi päivän ja päätyisi kirjan sivulle yhdeksi virkkeeksi. Sanon vaimolle usein työhuoneelle lähtiessä: ”Tästä se koulupäivä taas alkaa.” Siitäkin huolimatta, että olen emotionaalisuudelle alisteinen kirjoittaja.
Itsestäni tuntuu aina, että viimeinen teos on tähänastisista tärkein. Saattaa niinkin olla – ehkä. Valovuodessa kuitenkin rohkenin viimein tarttua ”ikuisuuskysymyksiin” ja kirjoittaa ne osaksi aikalaisromaania: ”Ja silti. Kaikki aika on kerralla läsnä, mennyt ja tuleva, joka itää jo sisälläni ja etsii purkautumistaan. Päämäärä, jota ei voi syntyä ilman väistämättömiä kohtaamisia. Kuin saduissa, joissa tarinan jatkoon vaaditaan mahdottomilta tuntuvien tehtävien suorittamista.”
Avain julkaisi edellisen, koko perheen kirjani Oiva ja aikasormus. Yhteistyö sujui hienosti, joten oli luontevaa tarjota heille Valovuoden käsikirjoitusta. Kulttuuriblogissani on liki 800 juttua. Kuvataidehistoriasta kiinnostuneena kirjoitin aikanaan Avaimen julkaisemasta Krista Launosen teoksesta Ofelian suru. (http://juhasiro.fi/blogi/?p=5804) Tämän syksyn luettaviini kustantamon listalta kuuluu ehdottomasti Ville-Juhani Sutisen Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta.
 |
| Juha Siro, kuva: Kimmo Torkkeli |
Uskallanko toivottaa sateista syksyä, jotta käpertyisitte sohvan nurkkaan kirjan kanssa?
Juha Siro
http://www.juhasiro.fi