Viime aikoina ympäristöaktivistit ovat tuhrineet useita tunnettuja taideteoksia museoissa eri puolilla maailmaa muun muassa heittämällä ruokaa niiden päälle. Arvoteokset on suojattu, joten itse kankaat eivät ole vahingoittuneet. Hyökkäykset ovat joka tapauksessa oivallinen keino saada huomiota ekoaktivismille ja samalla muistuttaa, ettei luonnonsuojelu asetu enää vastakkain vain vanhanaikaisen fossiilisten polttoaineiden maailman kanssa, vaan kritisoi myös liberaalia mutta elintasostaan kiinni pitävää kulttuuria – siis juuri sitä väestönosaa, joka harrastaa taiteita.
 |
Ville-Juhani Sutisen teos Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta on ehdolla Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. |
Puollan ympäristöaktivistien sanomaa. He ovat oikeassa siinä, että ekokatastrofin edetessä maailma on syöksymässä epävakauteen ja kaaokseen, emmekä me tee riittävästi asioiden muuttamiseksi. Tällä kertaa olen kuitenkin eri mieltä heidän keinojensa kanssa.
Entäpä jos he olisivat taulujen sotkemisen sijaan tuikanneet tuleen pinon klassikkokirjoja? Ai niin, sitähän kokeiltiinkin jo…
Kohdistamalla iskunsa taiteeseen aktivistit kohdistavat sen siihen, mikä luo merkityksen maailmalle. Jos maapallon voisi pelastaa uhraamalla kaiken maalauksista kirjallisuuteen, se maapallo ei olisi pelastamisen arvoinen.
Suomalaisen Elokapinan edustaja kommentoi tapauksia toteamalla, että ”taidetta ei tule olemaan planeetalla, joka on täysin kuollut”. Tämä pitää paikkansa. Samalla on syytä muistaa, että vaikka planeetalla olisi elämää mutta ei taidetta, siellä ei olisi mitään syytä elää.
Museoiden ja taidemarkkinoiden tapa kaupallistaa ja hinnoitella teokset on ongelmallinen ja ansaitseekin tulla kritisoiduksi. Sillä ei kuitenkaan ole tekemistä taiteen itsensä kanssa. Suunnatessaan iskunsa teoksiin vaikkapa huutokauppojen sijaan, aktivistit hyökkäävät taiteen ydintä kohtaan. He eivät vahingoita ainoastaan seiniä ja kehyksiä, vaan taiteelle annettua kulttuurista arvoa.
Ihmisyys ja taide kuuluvat yhteen. Luolamaalauksia voidaan pitää varhaisena kuvataiteena, joka ilmensi tarvetta viestittää asia toisille ja jättää itsestään jälki, kirjaimellisesti. Sittemmin leirinuotioilla kerrotut tarinat johtivat suullisen kertomaperinteen ja lopulta kirjallisuuden muotoutumiseen. Jo varhaisissa sivilisaatioissa näkyi merkkejä myös siitä, että ihmiset ovat valmiita uhraamaan osan materiaalisesta hyvinvoinnistaan saadakseen säilytetyksi jotain abstraktimpaa. Tänä päivänä taide eri muodoissaan on merkittävä osa miljardien ihmisten elämää.
Teoksessani Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta (Avain 2022), joka valittiin tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi, kirjoitan pitkistä ja vaikeina pidetyistä kirjoista. Tarkastelen romaaneja etenkin siitä näkökulmasta, että merkittävänä taiteena ne luovat oman maailmansa ja sitä kautta synnyttävät merkityksiä todelliseen maailmaan. Jos näitä kirjoja ei olisi, minun maailmani olisi tyhjempi. Voi olla, että olisin hengissä ilmankin niitä, mutta ilman niitä minulla ei olisi elämää sellaisena kuin minä sen käsitän. Ihmiset tarvitsevat taiteen ja kirjallisuuden peiliä nähdäkseen sen, mikä on aidosti tärkeää.
Tietenkin olisi mahdollista pelastaa elämä, siis tällä käsitteellä kutsuttu biologinen tila, vaikka ainuttakaan pitkää ja vaikeaa romaania ei olisi koskaan kirjoitettu. Sienirihmastot ja virukset tulisivat mainiosti toimeen vailla Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljeksiä tai Dorothy Richardsonin Pilgrimagea. Mutta ihmisten kohdalla elämää ei ole ilman kulttuuria, eikä kulttuuria ole ilman taidetta ja kirjoja.
Täydellisessä maailmassa asiat voisivat mennä niin kuin aktivistit toivovat. Todellisessa maailmassa on kuitenkin otettava huomioon ihmisten heikkoudet ja vahvuudet. Jos niin ei tehdä, vaan tavoitellaan utopistista ratkaisua ilmasto-ongelmaan, maailma ehtii tuhoutua parempaa maailmaa odotellessa.
Elämää ja taidetta ei pidä asettaa vastakkain. Me emme voi valita niistä vain toista. Parhaassa tapauksessa taide saattaa auttaa pelastamaan maapallon. Maalausten, valokuvien, kirjojen ja musiikin kautta on mahdollista viestiä tärkeitä asioita. Tämän ei tarvitse tarkoittaa paasaava moralismia. Sen sijaan mutkikas taide ja kirjallisuus tarjoavat keinoja ymmärtää mutkikasta todellisuutta. Lisäksi juuri se, että sitä kautta syntyy merkitys maailmalle, on avain siihen, miksi ekokatastrofia ei voi estää ilman taidetta – vain maailma, jolla on arvoa, on pelastamisen arvoinen.
Ville-Juhani Sutinen
%20(2)%20(2).jpg)
Miksi me luemme pitkiä ja vaikeita kirjoja? Onko se pelkkää kulttuurista snobbailua, vai antavatko kirjat jotain, mitä lyhyemmät ja helpommat teokset eivät voi tarjota? Näitä kysymyksiä kirjailija Ville-Juhani Sutinen alkoi pohtia huomatessaan pandemian aikana lukevansa tuhatsivuisia kirjoja.
Vaivan arvoista tarkastelee kolmeatoista mutkikkaana pidettyä teosta Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljeksistä Dorothy Richardsonin 2000-sivuiseen romaanisarjaan Pilgrimage ja Irmari Rantamalan Harhamasta Rebecca Westin mammuttimaiseen matkakirjaan. Esseet tutkivat, mikä yhdistää näitä teoksia toisiinsa ja tähän aikaan. Kenties poikkeukselliset kirjat auttavat meitä käsittelemään paremmin poikkeuksellisia aikoja.