 |
Olen tehnyt yhdessä vaimoni Varpu Erosen
kanssa neljä lastenkirjaa. Niistä viimeisin, lastenromaani Rontti-kissa noitakoulussa, ilmestyi äskettäin Avaimen kustantamana.
Neljännen lastenkirjan kohdalla osaan jo ennalta arvata jotakin teoksen vastaanotosta. Kirja saa luultavasti joitakin mainintoja mediassa. Ilmestyy muutama haastattelu, joissa minä ja Varpu kerromme kirjasta. Sen sijaan varsinaista kirjallisuuskritiikkiä teoksestamme ei juurikaan tulla kirjoittamaan.
Kyse ei ole siitä, että kyseessä on vasta neljäs kirjamme. Edes pitkän uran tehneen ja palkitun kirjailijan lastenkirjasta ei välttämättä ilmesty yhtäkään varsinaista kirjallisuusarviota, siis pohdittua tekstiä, jossa ammattilukija – kriitikko – arvottaisi teoksen, pohtisi sen tematiikkaa ja tyyliä sekä asettaisi osaksi laajempaa kontekstia.
Vaille arvosteluita jäänyt lastenkirja saattaa silti myydä hyvin ja saada paljon kirjastolainauksia. Siitä saatetaan jopa kohista sosiaalisessa mediassa. Se toisin sanoen voi löytää yleisönsä, vaikka perinteinen institutionaalinen vastaanotto olisi ohutta.
Totta on, että kustantajia lastenkirjakritiikin katoaminen ei välttämättä huoleta, jos kirjat edelleen käyvät kaupaksi ja niitä kuunnellaan äänikirjapalveluissa. Eivätkä kaikki kirjailijatkaan halua lukea omien kirjojensa arvosteluja.
Mutta kritiikkiä ei kirjoitetakaan kirjailijoille vaan lukevalle yleisölle. Kritiikissä ei ole tärkeintä se, tykkäsikö yksittäinen kriitikko jostain teoksesta vai ei. Yksittäinen kritiikki kertoo yhdestä teoksesta. Sen sijaan kokonaisuutena kritiikki kertoo ilmiöistä ja kulttuurin kehityksestä.
Jos kritiikki vähenee, kuten on käynyt lastenkirjallisuuden kohdalla, se vaikuttaa ainakin kahdella suunnalla.
Ensinnäkin tavallinen kulttuuria seuraava ihminen ei tiedä, mitä lastenkirjallisuudessa tapahtuu ja millaisia kirjoja nykylapset lukevat.
Toiseksi kritiikin katoaminen näkyy ennen pitkää kirjallisuudessa itsessään, sen sisällöissä ja muodoissa, vaikka nämä vaikutukset eivät olekaan niin helppoja havaita.
Ei pelkkä portinvartija
Katson kritiikkiä siinä mielessä ulkopuolisena, etten ole ikinä kirjoittanut yhtäkään varsinaista arvostelua mihinkään julkaisuun.
Kriitikkoja luonnehditaan usein ”portinvartijoiksi” aivan kuin kriitikko olisi jonkinlainen peto, jonka kanssa kirjailijan on heraklesmaisesti painittava päästäkseen sisään kirjallisuuden maailmaan.
Kun kritiikistä kohistaan, kyse on yleensä oikeuttomaksi koetusta lyttäyksestä. Joillekin jo sanat ”kritiikki” ja ”arvostelu” tuntuvat edustavan jotain nuivaa ja negatiivista, vaikka kohulyttäykset ovat hyvin marginaalinen ilmiö suhteessa kritiikin koko kenttään.
Kirjallisuushistoria näkee kritiikin roolin rakentavampana. Hyvä esimerkki on Päivi Heikkilä-Halttusen noin 20 vuotta sitten julkaistu teos Kuokkavieraasta oman talon haltijaksi: suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden institutionalisoituminen ja kanonisoituminen 1940–1950-luvulla.
Tutkimuksessaan Heikkilä-Halttunen kuvaa, miten lasten- ja nuortenkirjallisuutta alettiin sotien jälkeisenä aikana enenevässä määrin pitää taiteena eikä vain alaikäisten ajanvietteenä tai kasvatuksen apuvälineenä. Kehityksessä merkittävää roolia näytteli vaikutusvaltaisten kriitikoiden kuten Helsingin Sanomien Toini Havun kirjoittama lastenkirjakritiikki.
Kun lastenkirjallisuuden arvostus nousi, se alkoi kommunikoida aikuistenkirjallisuuden kanssa, mikä toi lastenkirjallisuuteen sekä uusia vaikutteita että kirjallisesti kunnianhimoisia tekijöitä. Hyvä esimerkki oli aiemmin aikuistenrunoilijana kunnostautunut Kirsi Kunnas, joka Tiitiäisen satupuullaan (1956) modernisoi kertaheitolla suomalaisen lastenlyriikan.
Lastenkirjallisuuden vakavasti ottava kritiikki toisin sanoen nosti sekä lastenkirjallisuuden arvostusta että tasoa. Kritiikki ei toiminut vain negatiivisena portinvartijana, joka torppasi joiltakin pääsyn pitopöytään, vaan se kattoi pöydän ja kutsui uusia tekijöitä uudistamaan lastenkirjallisuutta.
Kritiikillä oli valtaa, ja valtaa käyttäessään kriitikko saattoi sekä onnistua että epäonnistua, kuten on aina ollut vallankäyttäjien laita.
Valitettavasti onnistumiset tuppaavat unohtumaan nopeammin. Mainittu Toini Havukin muistetaan nykyään lähinnä ohilaukauksestaan, Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan lyttäyksestä, mikä on sopivasti stereotyyppinen tarina. Siinä sivistyneen ammattilukijan roolina on olla ummehtuneen muutosvastarinnan henkilöitymä, jota vastaan käymänsä painin kirjailija lopulta voittaa.
Pelkistyykö lastenkirja tuotteeksi?
Heikkilä-Halttusen kirja on perussävyltään optimistinen, sillä se on julkaistu vuosituhannen taitteessa. Tuolloin sekä lastenkirjallisuus että sen kritiikki nauttivat arvostusta.
Parikymmentä vuotta myöhemmin tilanne on toinen. Laajemmassa kulttuurikeskustelussa lapsille ja nuorille suunnattu kirjallisuus ei juuri näy. Lastenkirjallisuus ei ole näkymätöntä mediassa, mutta sitä käsitellään lähinnä menestyneiden tekijöiden henkilöhaastattelujen kautta tai parin virkkeen esittelyjen kautta.
Poikkeuksena on Lastenkirjainstituutin julkaisema Onnimanni, joka kuitenkin tavoittaa lähinnä lasten- ja nuortenkirjallisuuden niin sanotun ”sisäkentän”, ne ihmiset, jotka työkseen tai puoliammattimaisesti toimivat alalla – siis tutkijat, kirjailijat, kirjastoammattilaiset ja sen sellaiset.
Lehtikritiikin vähentyessä osa sen perinteisistä tehtävistä on siirtynyt nettiin, esimerkiksi kirjabloggareille. Kirjablogikulttuuri ei kuitenkaan tavoita yhtä laajoja kansankerroksia kuin perinteinen lehtikritiikki, ja blogien taso on vaihteleva.
Laadukkaidenkin julkaisujen, kuten Kiiltomadon tai Lastenkirjahyllyn, ongelma on sama kuin Onnimannin: ne tavoittavat varsin valikoidun yleisön, vaikka lastenkirjallisuus, jos joku, on koko kansan kirjallisuutta.
Lastenkirjakritiikin kuihtuminen johtaa pohtimaan, onko käynnissä kenties jonkinlainen deinstitutionalisoitumisen prosessi – siis ikään kuin sellaisten vastaanoton rakenteiden purkautuminen, joiden syntymisen Heikkilä-Halttunen on kuvannut.
On totta, että kirjallisuuskritiikki on laajemminkin vähentynyt ja yksiäänistynyt. Syynä on median murros, joka on iskenyt varsinkin pieniin maakuntalehtiin. Silti tätäkin taustaa vasten lastenkirjakritiikki näyttää vähentyneen aivan erityisesti.
Esimerkiksi muilta osin edelleen varsin tasokasta kritiikkiosastoa ylläpitävä Helsingin Sanomat on viime vuosina julkaissut varsinaista lastenkirjakritiikkiä kovin vähän. Tyypillisemmin on nähty esittelymäisiä koosteita. Muutaman virkkeen tilassa osaavakaan kriitikko ei pysty analysoimaan tematiikkaa tai tyyliä vaan korkeintaan lausahtamaan jotain ympäripyöreän myönteistä tai kielteistä.
Tällainen ei ole lastenkirjallisuuden vastaanottamista taiteena vaan lapsille suunnattuina kirjatuotteina. Lapsi ja lapselle lukeva aikuinen – sillä moni lastenkirja on tarkoituksellisesti kirjoitettu kaksoisyleisölle – nähdään kuluttajina, ei niinkään tuntevina ja ajattelevina lukijoina, joiden taidekokemuksella on merkitystä.
Väheksynnän kohteena ei siis ole vain lastenkirjallisuus itsessään vaan myös sen yleisö. Ja hieman paradoksaalista on, että lapsiyleisön lukemishaluista huolestuneille kolumneille sanomalehdistä kyllä löytyy tilaa...