 |
| Juri Nummelin on palkittu Tietokirjailijapalkinnolla (2022) tunnustuksena laajasta ja ansiokkaasta tietoteostuotannosta. |
Jokainen tietää termin kulttielokuva, mutta kukaan ei osaa riittävän tarkasti määritellä, mitä se tarkoittaa.
 |
| Suomalaisen elokuvan lyhyt historia (Avain, 2022) käy läpi kotimaisen elokuvan kehitysvaiheet. |
Ainakin ensin mainittu löytyy Danny Pearyn klassikkoteoksesta Cult Movies (1981). Sen julkaisusta on kuitenkin kulunut yli 40 vuotta aikaa ja maailma on sen jälkeen muuttunut peruuttamattomasti. Harva nuorempi filmihullu hokee Casablancan repliikkejä, kuten "Play it again, Sam" (jota ei kai elokuvassa oikeasti kuulla, mutta se on sivuseikka).
Joskus kulttielokuvaan on kytketty määre ”vaikeasti nähtävillä”. Joskus Teuvo Tulion elokuvat olivat kulttielokuvia, kun niitä oli nähnyt vain muutama ihminen, jotka olivat älynneet tallentaa ne videonauhalle 80-luvun alun tv-esityksistä. Nykyään kaikki Tulion ohjaukset ovat kuitenkin saatavilla dvd:nä ja lisäksi ilmaiseksi katsottavissa Elonetissä. Tuliosta ei juuri näekään enää keskusteltavan niin innokkaasti kuin vielä 20 vuotta sitten, jolloin elokuvia ei vielä ollut digitoitu, eikä esimerkiksi hänen häkellyttävä viimeinen elokuvansa Sensuela herätä enää niin suuria tunteita kuin uusintaensi-iltansa aikaan 2000-luvun alussa.
Sama pätee myös ulkomaisiin elokuviin. 2020-luvulla yhä useampi aiemmin vain vaivoin nähtävillä ollut elokuva on saatavilla julkaisuina, usein näyttävästi tehtyinä remasterointeina. Voiko elokuva olla kulttielokuva, jos sen näkee helposti ja vaivatta? Toisaalta näistäkin julkaisuista otetaan usein vain pieni painos, ja ne muuttuvat nopeasti keräilyharvinaisuuksiksi.
Silti edelleen on elokuvia, joita on oikeasti vaikea nähdä. Suomalaisestakin elokuvasta löytyy useita esimerkkejä. Tuomo-Juhani Vuorenmaan ja Raimo O. Niemen anarkistien ja Suomen pakkovaltion välistä taistelua hellyttävästi kuvaava Julisteiden liimaajat (kuvattu 1970, ensi-ilta 1972) sai tuoreeltaan niin huonon vastaanoton, että ohjaaja asetti sen esityskieltoon. Elokuvaa ei ole sittemmin nähty televisiossa eikä siitä ole julkaistu minkäänlaista kotikatseluversiota. Toisaalta elokuvaa on myöhemmin nähty esimerkiksi festivaaleilla niin ettei sen nimeä ole kerrottu etukäteen. Näissä esityksissä elokuvan on nähnyt useampi kuin ensi-illassa, jolloin sen katsojamäärät jäivät alle sadan, ja yleisö on yleensä ollut haltioissaan näkemästään, tosin hyvin monimielisin tavoin.
Leikkaajana paremmin tunnetun Ossi Skurnikin Tie pimeään (1962), ankara (tai lattea) psykologinen rikoselokuva nuoresta tappajasta, olisi sekin hyvä ehdokas kulttielokuvaksi, mutta se on näytetty Yle Teemalla jo pariin otteeseen tekijänoikeuksien selvittyä. Tosin dvd-julkaisua elokuvasta ei vieläkään ole.
Pekka Hyytiäisen dystooppinen ja apokalyptinen, paikoin videotaidemainen MP -- minä pelkään (1984) puolestaan sai teatterikierroksellaan vain muutaman sata katsojaa, ja se unohtui tyystin. Elokuvan uusi nousu tapahtui yli kymmenen vuotta sitten elokuva-arkiston Orionissa järjestämän suomalaisen elokuvan 80-lukua esittelevän sarjan ansiosta. Kriitikko kuvasi kyseistä elokuvaa silloin Peilin ja Kauhunkierteen kiehtovaksi yhdistelmäksi. MP nähtiin tämän jälkeen muutamalla festivaalilla, mutta viime vuonna se viimein tuli televisiosta, kun teokseen liittyneet epäselvät tekijänoikeuskysymykset ratkesivat. Samalla elokuvaan liittynyt hohto taisi vähän rapista huonojen sanomalehtiarvioiden takia.
Kiehtova tapaus on myös Leo Lastumäen itselleen tuottama Makkarakalakeittoa, sano Tympee Huttunen (1988), ilmeisesti ensimmäinen kotimainen suoraan videolla julkaistu elokuva. Kömpelö, toisteinen ja ärsyttävä sketsikooste, joka pyörii Lastumäen esittämän tympeän maalaisisännän ympärillä, oli sitä kiehtovampi mitä harvempi sen oli nähnyt. Nyt se on jo pitkään ollut nähtävillä YouTubessa, tosin huonolaatuisena kopiona. Kun elokuva esitettiin Suomalaisen elokuvan festivaalin yönäytöksessä muutama vuosi sitten, yleisö parahteli: "Mitä tää on?"
Tietenkään tavoittamattomuus ei voi olla kulttielokuvan ainoa lähtökohta. Yksi aidoista suomalaisista kulttielokuvista on Vesa-Matti Loirin ja Spede Pasasen yhdessä ohjaamaksi merkitty Hirttämättömät (1971). Se on suomalaisen vähälukuisen länkkärin absurdein teos, joka tuntuu paikoitellen (ehkä tahattomasti) yhdistelevän Samuel Beckettia tv-länkkärien väsyneimpiin kliseisiin. Hirttämättömiä ei voi sanoa vaikeasti saatavaksi, sillä se on tullut televisiosta 2000-luvullakin kolme kertaa ja sen voi helposti ostaa huokeana dvd:nä. Toisaalta Hirttämättömistä on tehty uusintaversio, joka tulee tämän vuoden aikana teattereihin. Ehkä alkuperäinen hiekkakuoppasekoilu lakkaa sen myötä olemasta kulttileffa?
Hirttämättömien tavoin aito kulttielokuva taitaa olla myös Hannu Seikkulan ohjaama Spede-tuotanto Rampe & Naukkis (1990). Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan esittämän Trio Erectuksen jäsenten seikkailuissa ympäri Suomea on sen verran aitoa tunnetta, että se on jäänyt elämään, päinvastoin kuin monet muut 1980-luvulla tehdyt Spede-leffat. Toisaalta kriitikko Helena Ylänen arveli jo ensi-illan aikaan, että elokuva on tehty tahallaan huonosti: "Postmodernin nuorisoviihteen lakien mukaisesti yleisön odotetaan huvittuvan siitä, että tehdään niin röyhkeän huonosti että se panee nauramaan tekijöiden mukana."
Moni elokuva onkin varsinkin 2000-luvulla tarkoituksella tehty kulttikamaksi. Tällaisia ovat muun muassa räkäisen actionin piiriin kuuluvat Hobo with a Shotgun ja Bitch Slap. Vastaavia on tehty Suomessakin, mutta usein ne ovat jääneet vaatimattoman toteutuksen ja pienen levityksen vangeiksi, kuten pelkästään dvd:nä julkaistu kauhutekele Skeleton Crew (2009). Myös Jalmari Helanderin elokuvat menevät samaan alagenreen, vaikka toteutuksessa on usein ollut toivomisen varaa. Helanderin uusin elokuva Sisu (2023) tuntuu saavuttaneen kulttimaineen saman tien, sillä lehtijutuissa on kerrottu joidenkin katsoneen sen kaksi kertaa saman viikonlopun aikana. Yksinkertainen tarina kertoo kullankaivajasta, joka tappaa muutaman kymmenen saksalaista sotilasta, kun nämä havittelevat hänen kultasaalistaan. Aikana, jolloin suomalaiset valittavat enemmän kuin koskaan, on tilausta tarinalle, joka ainakin ohjaajan mukaan kertoo suomalaisesta sisusta.
Toisaalta kulttielokuvia ei oikeasti voi tehdä väkisin. Temppua yritettiin pari vuotta Suomalaisen elokuvan festivaalilla hellyttävän alkeellisella amerikansuomalaisella länkkärillä Kuparimaasta, jonka suomalaissyntyinen Harry Manner teki vuonna 1960. Yleisö ei lämmennyt, muutamaa erikoistuneempaa katsojaa lukuun ottamatta.
Vain yleisö voi tehdä elokuvasta kultin kohteen.
Juri Nummelin
Veikko Itkonen: Mullin mallin (1961; piittaamattomasti tehty ja siksi kokeelliselta elokuvalta vaikuttava kokoelma sketsejä ja hupailuja)
Seppo Huunonen: Karvat (1974; hämmentävä rikoselokuvan parodia, joka vaikuttaa paikoin sekasotkulta, paikoin neronleimausten sarjalta; ensimmäinen kotimainen K18-elokuva)
Visa Mäkinen: Vapaaduunari Ville-Kalle (1984); Yön saalistajat (1984; porilaisen filmimaakarin löysä komedia sekä action-elokuva, joka on tapahtuvinaan suurkaupungissa)
Juha Rosma: Harmagedon (1986; apokalyptista sekoilua psykedeelisissä väreissä)
Olli Soinio: Kuutamosonaatti (1988; kotimainen vastine ajan vhs-kauhulle)
Jari Halonen: Takaisin ryssiin (1992); Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995); Joulubileet (1996; provokaatioihin mieltyneen ohjaajan sekopäisimmät elokuvat)
Ben Kamras: Life on the Line (1995; kömpelö ja huvittava yritys tehdä Suomessa englanniksi suuren luokan action-elokuvaa)
Kemmon veljekset: Ponterosa (2001; absurdin rajoja koetteleva leirintäaluesekoilu)
Timo Koivusalo: Kaksipäisen kotkan varjossa (2005; yritteliään ohjaajan historiallinen musikaali tsaarin Venäjän ajalta)
AJ Annila: Sauna (2008; tyylikäs ja mysteerinen kauhuelokuva, josta ei oikein tiedä, mitä siinä halutaan sanoa)
Kullervo Koivisto: Uivelot (2008; ensimmäiset puoli tuntia on oudon vetoavaa historiallista pornoelokuvaa, jonka tekeminen jäi rahojen puutteessa kesken)