Aivoinfarkti varasti rakkaaltani sanat, toisen käden ja jalan. Se varasti minulta sydämeni valitun – jaetun naurumme ja onnelliset, yhteiset hetkemme. Se varasti neljältä lapseltamme isän ja koko meidän perheeltämme turvallisen arjen.
Perheemme arki muuttui sinä tavallisena maanantai-iltana, eikä se koskaan palannut entisenlaiseksi. Meillä on neljä lasta, jotka tuolloin olivat 15-, 13-, 6- ja 4-vuotiaita. Lapset surivat ja oireilivat kukin eri tavoin: Esikoinen otti aikuisen roolin ja uuvutti itsensä, 13-vuotias sulkeutui ja sai selittämättömiä vatsakipuja, 6-vuotias pelkäsi kuolemaa ja sairauksia niin, että ei aina uskaltanut edes mennä ulos leikkimään. Kuopus ei oikein ymmärtänyt tapahtunutta ja kuljetti päiväkodista joulupuuromantelin kotiin, jotta iskä paranisi.
Minä yritin pelastaa perheen ja kävin sairaalassa lisäterapoimassa miestäni, kun sairaala ei mielestäni pystynyt tarjoamaan riittävästi terapiaa. Kävin häntä kävelyttämässä, taivuttelemassa hänen toimimatonta kättään ja jankkaamassa puhetta hei-sanasta ja lasten nimistä lähtien.
Mies vietti sairaalassa reilut kahdeksan kuukautta ennen kuin hänet kotiutettiin. Olin hänen omaishoitajansa pari vuotta kunnes vähitellen hyväksyin ajatuksen, että kotonamme ei asu enää se mies, jota olin rakastanut parikymmentä vuotta. Emme pystyneet enää jakamaan arkeamme, vaan elämä tuntui pelkältä päivästä toiseen selviämiseltä. Vain unessa pääsin eroon päivien tuskasta.
Kävin pitkään kamppailua itseni kanssa siitä, voinko hyväksyä ajatuksen, että romanttinen rakkautemme on kuollut. Olisiko minulla lupa jatkaa elämääni ilman miestäni, joka ei ollut minulle enää tasavertainen kumppani?
Aivoinfarktiajan alkuvaiheessa ystäväni toi minulle tärkeän ensiapupaketin: herkkuja, Petri Laaksosen levyn ja tyhjän kirjan. Herkut söimme hetkessä ja Petrin levyn kuuntelin itkien lähes puhki, aina uudelleen ja uudelleen. Tyhjästä kirjasta tuli yksi tärkeimmistä apuvälineistä jäsentäessäni täysin uudenlaista elämäämme. Ajattelin silloin kirjoittaessani, että kun mieheni paranee, voimme yhdessä perheenä lukea, mistä kaikesta olemme selvinneet. Vaikea afasia, puheen tuottamattomuus ja osittainen ymmärtämättömyys, jäi kuitenkin pysyväksi. Muutkaan rakkaani vammat eivät parantuneet sitkeästä kuntoutuksesta huolimatta. Ajatus yhdessä lukemisesta jäi siksi haaveeksi.
Kirjoitusteni pohjalta syntyi kirja, jonka Avain julkaisi maaliskuussa. Toivon sen sanojen tuovan vertaistukea muillekin sairastuneiden läheisille. Kenties sen viesti muistuttaa myös siitä, kuinka arvokasta tavallinen arki on. Minä tajusin sen vasta, kun arkeni oli täyttynyt surusta.
Terhi Kunnas
 |
| Terhi Kunnas kirjoitti Rakkaani ei tuota puhetta -kirjan omista ja perheensä kokemuksista sairastuneen rinnalla. |
Perheemme arki muuttui sinä tavallisena maanantai-iltana, eikä se koskaan palannut entisenlaiseksi. Meillä on neljä lasta, jotka tuolloin olivat 15-, 13-, 6- ja 4-vuotiaita. Lapset surivat ja oireilivat kukin eri tavoin: Esikoinen otti aikuisen roolin ja uuvutti itsensä, 13-vuotias sulkeutui ja sai selittämättömiä vatsakipuja, 6-vuotias pelkäsi kuolemaa ja sairauksia niin, että ei aina uskaltanut edes mennä ulos leikkimään. Kuopus ei oikein ymmärtänyt tapahtunutta ja kuljetti päiväkodista joulupuuromantelin kotiin, jotta iskä paranisi.
Minä yritin pelastaa perheen ja kävin sairaalassa lisäterapoimassa miestäni, kun sairaala ei mielestäni pystynyt tarjoamaan riittävästi terapiaa. Kävin häntä kävelyttämässä, taivuttelemassa hänen toimimatonta kättään ja jankkaamassa puhetta hei-sanasta ja lasten nimistä lähtien.
Mies vietti sairaalassa reilut kahdeksan kuukautta ennen kuin hänet kotiutettiin. Olin hänen omaishoitajansa pari vuotta kunnes vähitellen hyväksyin ajatuksen, että kotonamme ei asu enää se mies, jota olin rakastanut parikymmentä vuotta. Emme pystyneet enää jakamaan arkeamme, vaan elämä tuntui pelkältä päivästä toiseen selviämiseltä. Vain unessa pääsin eroon päivien tuskasta.
Kävin pitkään kamppailua itseni kanssa siitä, voinko hyväksyä ajatuksen, että romanttinen rakkautemme on kuollut. Olisiko minulla lupa jatkaa elämääni ilman miestäni, joka ei ollut minulle enää tasavertainen kumppani?
Aivoinfarktiajan alkuvaiheessa ystäväni toi minulle tärkeän ensiapupaketin: herkkuja, Petri Laaksosen levyn ja tyhjän kirjan. Herkut söimme hetkessä ja Petrin levyn kuuntelin itkien lähes puhki, aina uudelleen ja uudelleen. Tyhjästä kirjasta tuli yksi tärkeimmistä apuvälineistä jäsentäessäni täysin uudenlaista elämäämme. Ajattelin silloin kirjoittaessani, että kun mieheni paranee, voimme yhdessä perheenä lukea, mistä kaikesta olemme selvinneet. Vaikea afasia, puheen tuottamattomuus ja osittainen ymmärtämättömyys, jäi kuitenkin pysyväksi. Muutkaan rakkaani vammat eivät parantuneet sitkeästä kuntoutuksesta huolimatta. Ajatus yhdessä lukemisesta jäi siksi haaveeksi.
Kirjoitusteni pohjalta syntyi kirja, jonka Avain julkaisi maaliskuussa. Toivon sen sanojen tuovan vertaistukea muillekin sairastuneiden läheisille. Kenties sen viesti muistuttaa myös siitä, kuinka arvokasta tavallinen arki on. Minä tajusin sen vasta, kun arkeni oli täyttynyt surusta.
Terhi Kunnas
 |
| Lue lisää / Osta kirja |