Tietokirjojen kirjoittaminen lapsille on haastavaa ja hauskaa. Viides koko perheelle suunnattu tietokirjani Paperinarukengät – Lapset sota-ajan Suomessa ilmestyi tänä keväänä. Nimensä mukaisesti kirja kertoo lapsuudesta Suomen sota- ja pula- ajan keskellä. Rakastuin itse historiaan jo lapsena ja kahlasin kirjaston lasten historiakirjat läpi. Harmittelin, kuinka vähän niissä kerrottiin lasten ja perheiden arjesta. Kun kasvoin isoksi, päätin kirjoittaa sellaisia itse.
Tämän kirjan kirjoitusprosessi kesti noin kaksi vuotta ja sisälsi monenlaista taustatyötä. Luin paljon pula-ajan aikakaus- ja sanomalehtiä, keittokirjoja ja erilaisia arjen ohjevihkosia. Tärkeä ja rakas aineisto olivat myös erään pienen tytön leikekirjat, joihin hän oli sota-aikana liimaillut kaikkea häntä kiinnostanutta, lapsen kokemusmaailmasta käsin. Pula-ajan aineistojen välittämä ihmisten kekseliäisyys oli kerrassaan nerokasta, monet vinkeistä sopisivat myös nykyajan ekologiseen elämäntapaan. Toisaalta jotkut neuvoista tuntuvat nykylukijasta hämmentäville, kuten vaikkapa jälkiruokana mainostettu ”mehulumi”, eli tipalla mehua maustettu lumi! Harva perhe myöskään nykypäivän Suomessa pystyisi kasvattamaan kotipihassa kaneja ruuaksi ja turkisvaatteiksi, kuten pula-aikana yleisesti oli kaupungeissakin tapana.
Kirjaa varten haastattelin myös ikäihmisiä, jotka olivat omassa lapsuudessaan kokeneet sodan. Sain heiltä käyttööni ajasta kertovia muistelmia ja kirjeitä. Näitä tositarinoita on mukana myös kirjassani. Erityisen iloinen olen, että ehdin haastatella kirjaan sota-ajan nuoruudesta myös omaa isoäitiäni, joka menehtyi viime syksynä. Sota näyttäytyi hyvin erilaisena lapsille riippuen siitä, missä sattui esimerkiksi asumaan. Esimerkiksi oma mummoni, joka eli sota-aikana nuoruuttaan maaseudulla Pirkanmaalla, ei juuri nähnyt sodan vaikutuksia arjessaan. Maalla ruokaa riitti saman verran kuin muulloinkin eikä pommituksia maaseudulle osunut. Kaupungissa taas pommitukset olivat arkea ja nälkä jatkuva seuralainen, sota näytti ikävät kasvonsa. Silti kaupungissakin asuneille lapsille sota saattoi jatkuessaan muuttua arkiseksi asiaksi, toisaalta joskus se tuntui jopa seikkailulta. Aivan erilaisia dramaattisia lapsuuskertomuksia oli taas niillä, jotka joutuivat jättämään kotinsa Karjalassa tai pakenemaan Lapin sodan vaiheessa. Myös Ruotsiin lähetetyillä sotalapsilla oli keskenään kovin erilaisia kokemuksia, kirjaan päättynyt tosikertomus oli erään sotalapsen onnellinen tarina.
Talvi- ja jatkosodasta sekä Lapin sodasta kirjoitetaan aikuisille paljon. Tässä kirjassa yritin ikään kuin tiivistää tiedon lapsille, mahdollisimman arkisesti ja toteavasti. En halunnut kirjan missään muotoa ihannoivan sotaa tai toistavan sotasankaritarinoita. Sota on aina surullista ja kirjassa on vahva rauhan sanoma. Toisaalta halusin kirjoittaa myös vaikeista ja vaietuistakin asioista, joita viime vuosikymmenten aikuisten maailman tutkimuskirjallisuudessa on tuotu esiin, mm. kuolemasta. Historiassa kuolema on väistämätön asia käsitellä, oli aikakausi mikä tahansa.
Kirjoittamisessa auttaa päivätyöni opettajana. Se opettaa minua, miten kertoa menneisyydestä lapsille ja nuorille. Yritän löytää jokaiseen kirjaani asioita, jotka olisivat myös nykylukijalle tunnistettavia ja samastuttavia. Esimerkiksi sota-aikana käytiin paikoin koulua radion avulla, mikä tietysti nykypäivän lasten näkökulmasta tuntuu tutulle korona-ajan etäkoulun vuosi. Lapset ovat myös aina lapsia, ja ajasta ja paikasta riippumatta lapsuuteen kuuluvat leikit, sadut, oppiminen, perhe, juhlat ja arki. Monet pula-ajan asiat ja ilmiöt ovat yhä tuttuja; esimerkiksi ensi kerran 1944 ilmestynyt Koululainen-lehti ilmestyy yhä ja pula-ajan vaatteiden hoito- ja kierrätysvinkit tai kasvisruokareseptit kuulostavat paikoin hyvin moderneille. Nuoret aikuiset taas ovat nykyään kiinnostuneita karjalaisista tai inkeriläisistä juuristaan.
Huomasin haastatteluja tehdessäni, että monet haastateltavani kertoivat alkujännityksen jälkeen mielellään lapsuudestaan sota-aikana. Olen päätellyt aiheen kiinnostavan myös nykylapsia. Kerran kouluvierailulla mainitsin kirjoittavani seuraavaksi Suomen sodista. Yllätyksekseni monta kättä nousi pystyyn, ilman että mitään asiasta erikseen kysyin, ja lapset halusivat kertoa suvussa kuulemiaan tarinoita isovanhemmista ja isoisovanhemmista, jotka olivat lähteneet evakkoon tai pelästyneet pommikonetta. Ja tietysti jokaisessa luokassa on myös lapsia, joiden juuret ovat sotaa käyvissä maissa, ja sota onkin sukupolvissa aivan lähellä, jopa osa omaa tarinaa. Lapset tahtovat puhua monesti myös niistä aiheista, joista aikuiset usein mieluimmin vaikenevat.
Kirjani ovat saaneet innostuksensa oman sukuni historiasta ja asioista, jotka ovat kiinnostaneet ja puhutelleen minua. Paperinarukenkiä aloin kirjoittaa jo ennen Ukrainan sodan alkua, mutta sodan syttyminen Euroopassa toi sen aihepiirin vielä lähemmäs. Tahdoin saada kansien väliin omien isovanhempieni ikäluokan kertomukset sota-ajan lapsuudesta ja nuoruudesta, nyt kun se oli vielä mahdollista. Usein kirjoja kirjoittaessa ajattelenkin myös omia lapsiani, joille haluan kirjoillani välittää tietoa ja tunteita entisajan sukupolvien elämästä. Esimerkiksi Ameriikan lapset – suomalaisten elämää Amerikassa (2021) sai alkusysäyksensä siitä, kun sukututkimusta tehdessäni törmäsin oman isovaarini seikkailuihin 1900-luvun alun Yhdysvalloissa. Ihan oikeat viikinkiajan lapset (2019) taas kertoo Suomen rautakaudesta ja sijoittuu aikaan, josta ei ole Suomesta kirjallisia lähteitä. Aikakausi on myös niin kaukainen, että en voi sitä enää tietenkään omien sukulaisteni tarinoiden kautta hahmottaa. Minua kuitenkin folkloristina koskettaa ajatus siitä, että kansanperinteen avulla voin saada häivähdyksen esivanhempieni mentaalisesta maailmasta ja todellisuudesta. On kiinnostavaa, että myös muinainen historia on osa minun ja muiden perheiden historiaa, vain kauempana nykyhetkestä.
Kirjoittaessani pyrin aina siihen, että teksti on helppoa ja ymmärrettävää. Selkeä kieli on hyödyksi monille lukijaryhmille ja siten myös saavutettavaa. Toivon kirjojeni palvelevan myös alakoulun opettajia ja onkin mukavaa, kuinka monessa koulussa niitä hyödynnetään historian opetuksen oheismateriaalina tai luetaan kirjastojen lukudiplomien kautta. Vaikka kirjoitan lapsille, toivon tekstin ja tietojen olevan tietysti mahdollisimman oikein ja virheettömiä. Silti virheitä aina jää, mikä tietysti harmittaa. Iso apu ovat olleet hurjan tärkeät esilukijani; jokaisen kirjan käsikirjoitusta ovat lukeneet ja kommentoineet kyseisen aihepiirin tutkijat, museoammattilaiset ja opettajat. Saamani apu on ollut korvaamatonta, kaikkea ei voi itse tietää ja löytää. Tärkeää on myös yhteistyö kustannustoimittajieni sekä tietysti kuvittajani Emmi Kyytsösen kanssa. Se hetki, kun oma kuivahkoina Word-liuskoina näkynyt teksti saa rinnalleen Emmin kynästä syntyneet historiallisesti tarkat ja eläväiset kuvat, on aina yhtä maaginen.
Saan paljon palautetta myös aikuislukijoilta, mikä on mieltä lämmittävää. Erityisesti tämän kirjan kohdalla on tuntunut mainiolle, kun olen saanut pula-aikaa eläneiltä henkilöiltä kommentteja, että tuntuu kuin olisi lukenut omasta lapsuudesta, ”juuri tuollaista se oli”. Silloin tuntuu, että on onnistunut välittämään ajan hengen oikein. Mukavalta tuntuvat myös lasten palautteet. Historia ei ehkä ole kaikkien juttu, mutta kouluvierailuilla kohtaan aina lapsia, jotka kertovat silmät loistaen lukeneensa kaikki kirjani. Heiltä saan usein myös paljon ehdotuksia ja toiveita seuraavien kirjojen aiheiksi.
Kirjoittaessani ja taustatyötä tehdessäni teen työtäni juuri heille, lapsille ja nuorille, jotka laillani rakastavat historiaa ja sen tarinoita.
Karoliina Suoniemi
Kuvitukset Emmi Kyytsönen
