Nora Lehtinen: Yksi päivä kirjailijan elämästä

julkaistu:

 

Nora Lehtinen / kuva: Oliver Lehtinen

Nyt toukokuussa pyörittelen onnellisena uutta Hilma-täti ja vanhan kartan arvoitus -romaania kädessäni. Tuomen kukat tuoksuvat avoimesta ikkunasta ja linnut laulavat. Hassua, kirjan tarina alkaa oikeastaan juuri näin. Muistan sen pimeän syksyisen päivän, kun aloitin kirjoittamaan tätä sarjan kolmatta osaa. Vettä satoi, mutta minä sukelsin auringonpaisteeseen Vallilan kaduille. Astuin portista sisään Hilman puutarhaan ja kuuntelin lintujen konserttia vanhojen puiden oksilta. Kävelin Hilman keittiöön narisevia lattialautoja pitkin ja istahdin sivummalle pöydän ääreen. Niin, että näin kaiken, mutta en häirinnyt asukkaita. Silloin olikin muuten Hilman ensimmäinen loma-aamu ja se yleensä tietää heti nurkissa vilahtelevia merkkejä seikkailusta. Niin tälläkin kertaa.


Kirjoittaminen on uskomaton matka: siinä oikeasti elää sen mitä kirjoittaa. Mutta on siinä kirjoittajan elämässä paljon muutakin.

Työ vaihtelee paljonkin vuodenajan ja projektien mukaan. Jos kirjoitan vaikka pidempää Hilma-romaania, päiväni kuluvat yleensä pelkästään yhden tekstin parissa. Harvoin kuitenkaan on juuri näin. Tänä keväänä, kuten kahtena edellisenäkin, minulta on ilmestynyt kaksi kirjaa. Tällöin alkuvuosi on aina todella hektinen oikolukujen ja viimeistelyn kanssa ennen kuin kirja lähtee painoon.

Alkuvuoteen sijoittuu myös ehdottomasti eniten apurahahakuja. Taiteentekijän täytyy varata hakujen tekemiseen aikaa reilusti. Haettavia kohteita on paljon, ne muuttuvat, tulee uusia painotuksia – aikaa kuluu runsaasti, kun tutustuu hakuehtoihin ja laatii hakemuksia.

Tämä loppukevät ja alkukesä vierähtävät kahden kirjan merkeissä ja syksyllä, loman jälkeen jatkuvat mahdollisesti jälleen Hilman seikkailut! Niin se vuosi vierähtää seikkailusta toiseen.

Palataan nyt viime kevääseen, taltioin nimittäin yhden päivän maaliskuulta.

 

Klo 7.00

Herätys.

Kolmen lapsen kouluun- ja päiväkotiinlähtökaaos. Missä on kenenkin housut ja hupparit, onko sekin taas pesussa, yksi ei suostu laittamaan pipoa, muistiko keskimmäinen eväät, syö aamupala kokonaan, harjatkaa hampaat, pus pus, kivaa päivää rakkaat -säätö.

Kahvinkeittoa.

Aurinko paistaa jo aamulla!

Ilo kuplii mielessä. Ihanaa kun saan tehdä tänään tätä työtä.

 

Klo 8.30

Whatsapp-viestejä kirjailijakaverin kanssa. Sovitaan, että pidetään kohta palaveri.

 Luen Hilma-täti ja vanhan kartan arvoitus -lastenromaanin kässärin viimeistä versiota. Työ oli ihana pitkä vierailu Hilman vanhassa puutalokodissa ja seikkailu Helsingissä. Mutta samaan aikaan se oli myös rankka. Katkaisin käteni kesken kirjoitusprosessin ja käsikirjoitus joutui hyllylle kuukaudeksi. Pitkään roikkuvat projektit ja takaraivossa jyskyttävät pitäisipitäisi-tehdä-tekstit ovat pahinta stressiä. Siksi välttelenkin vitkuttelua kaikin keinoin. Jos vaan voin, teen kaiken heti ja ajoissa. En siksi, että olisin niin tunnollinen. Vaan siksi, että en kestä monen projektien yhteisvyöryä mikä pyyhkäisee jossain välissä ylitse, jos ei hoida napakasti asioita heti alta pois. Asioiden hoitaminen vaan on miljoona kertaa helpompaa.

On uskomaton tunne, että teksti on valmiina ruudulla edessäni. Koko tarina on laskeutunut maailmaan jostain universaalista tarinoiden lähteestä. Huokaan ja olen lähes euforisessa tilassa. Tarinasta tuli mielestäni aika kutkuttavan ihana. Onko tämä tosiaan totta, että sain siitä sellaisen kuin halusinkin?

Mitä muuta tämä tarkoittaa? Vapaailta! Voinko suunnitella viikonlopulle jotain?

Eli, luen Hilman kässäriä. Olen siihen tyytyväinen. Olen lähettänyt sen jo kustannustoimittajalle ja kuvittajalle. En tiedä mitä he siitä ajattelevat. Yritän olla luottavainen, mutta samaan aikaan mieleen hiipii kauhea epäilys - jos se onkin jotenkin liian tiivis tai outo tai….

En ehdi onneksi vetää kauhuskenaarioita sen pidemmälle, kun  kuvittaja Anne Muhoselta kilahtaa sähköposti. Hän on lukenut tekstin ja pitänyt tarinasta! Huh, mikä helpotus. Arvostan kovasti hänen mielipidettään.

Sovimme kuvakäsikirjoituksen etenemisestä lähipäivinä.

 Mutta vielä on edessä kustannustoimittajan palaute kirjasta. Nielaisen. Ei auta kuin odottaa.

 

 Klo 9.45

Sähköpostiin on tullut ihana viesti. Kustannussopimus allekirjoitettavaksi. Pitkään pyöritelty uusi kirjaprojekti on nyt tässä vaiheessa. Allekirjoitan kustannussopimuksen sähköisesti ja juoksen alakertaan kertomaan uutisen miehelleni, joka työskentelee myös kotona päivisin. Keitetään toiset sumpit sen kunniaksi.

(Tämä ei ole kovin tyypillistä, ei näitä sopimuksia joka päivä kirjoitella. Mutta tähän päivään osui tämäkin ihana juttu!)

 

Klo 10.30

Palaveri kirjailijakaverin kanssa uudesta projektista. Käymme läpi jo valmista tekstiä ja kuvittajalta saatuja kuvia. Yllätyn, kuinka erilaisia tekstityyppejä sitä onkaan taas saatu aikaan. Kirjoitan projektille vielä yhden apurahahakemuksen. Kirjalla ei ole sopimusta eikä sen kummemmin rahoitusta. Silti sen eteen on tehty lukemattomia tunteja töitä. Saa nähdä eteneekö se koskaan pöytälaatikkoa pidemmälle.

Klo 12.00

Teen lounasta. Lasagne uuniin ja linssikeitto tulille. Kuorin ison kasan porkkanoita ja vetäisen ne sähköisen raastimen läpi. Kun kerran uunin lämmittää, teen vielä mustikkapiirakan. Lapset rakastavat sitä. Nyt on ruokaa moneksi päiväksi. En jaksa todellakaan tehdä joka päivä eri ruokaa. Siksi teenkin kerralla useampaa sorttia mitä voi lämmittää.

Syön keittoa ja käyn portailla ihastelemassa maaliskuista päivää. Talitintti laulaa.

 

Klo 13.50

Teen apurahahakemusta. Muuntelen esittelyä sopivan kokoiseksi aina tarpeen mukaan. Yksi kohde haluaa mahdollisimman lyhyen, yksi mahdollisimman seikkaperäisen ja paljon perusteluja siitä, miksi juuri tämä työ on taiteellisesti vakuuttava. Mikä on taiteellisesti vakuuttava työ? Mahtuuko lastenkirjasarjan neljäs osa vakuuttavan taiteen raameihin?

Katson ulos. Voisinpa mennä kävelylle. Aurinko paistaa, on lunta.

Mutta en ehdi. Hakemuksilla on kiire ja ne täytyy saada valmiiksi.

 

 Klo 15.00

Hakemusten teko keskeytyy.

Kevään toisen kirjaprojektin taitto odottaa kommentteja. Luurit korviin ja soitto kirjailijakaverille.

 

Klo 16.30

Olemme valmiit tekstin kanssa ja palautamme taiton. Enää ehkä muutama kierros ja kirja on valmis painoon.

Avaan Hilma-täti ja vanhan kartan arvoitus -käsikirjoituksen. Minulle käy taas näin, huokaan. En pysty palaamaan kirjan maailmasta. Kirjoittaessa elän tarinaa lähes fyysisesti mukana. Kuljen pöllyävällä hiekkatiellä, kosken vanhaan oven ripaan, haistan ruohonkorsien tuoksun aamuisella nurmikolla, näen tummansinisen aallokon kirkkaana päivänä meren rannassa, tartun metallisiin paloportaisiin silloin, kun seikkailu niin vaatii.

Aloitan tarinan alusta, myhäilen onnellisena, ihan vähän aikaa vielä haluan elää kahden maailman välissä.

 

Klo 17.30

Laitan koneen kiinni.

Työpäivä on tehty, huomenna jatketaan. Nyt ruokaa, pienin lapsi kainaloon ja lastenohjelmia. Isompien kanssa läksyjä ja sitten kuskaamaan jääkiekkotreeneihin.

 

Klo 20.00

Saatamme keskimmäisen kanssa hänen kaverinsa kotiin. Pakkanen kiristyy ja taivas on täynnä tähtiä. Juttelemme tähdistä ja maailmasta. Välimatkoista ja olemisesta. Tyttäreni sanoo jotain ihanaa ja viisasta. Kuten aina näissä hetkissä, aivan uusi tarina alkaa muotoutua mielessä…

P. S. Nyt toukokuun valossa voin todeta helpottuneena, että kyllä kustannustoimittajakin piti uudesta Hilman käsikirjoituksesta! Kirjan kuvituksesta tuli huiman hieno ja koko kirjasta vehreä seikkailu, joka kuljettaa rakastamani kaupungin kesäisille kaduille Hilma-tädin seurassa.


Nora Lehtinen
Kirjan kuvitus: Anne Muhonen