Kaksi vuotta sitten näihin aikoihin
tarkkailin malttamattomana luontoa ja kuusenkerkkien kypsymistä. Olin
päättänyt, että kun kerkät olisivat muhkeimmillaan, kävisin käsiksi unelmaani
ja leipoisin ensimmäisen kirjakakkuni.
Kerkkien kypsyttyä panin toimeksi. Leivoin pensasmustikoin ja kuusenkerkin koristellun Metsien kaukainen sini -kakun ja kannoin sen puutarhamme laidalla olevaan koivikkoon ja katoin pöydän siellä olevan vaaleanpunaisen metsäkirjoituspöytäni päälle. Levitin pöydälle vihreän pitsiliinan ja asettelin päälle kakkuvadin ja kukka-astiat. Maljakkoon taitoin kukkivia tuomen oksia. Ja tietysti asettelin pöydälle myös Anni Swanin Pikkupappilassa-kirjan. Siitä kirjasta kakkuni oli saanut inspiraationsa. Sitten aloin kuvata. Minulla ei ollut edes oikeaa kameraa, mutta yritin parhaani kännykkäkameralla. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, kuinka pitkälle kuvaustaitoni kantaisivat, mutta halusin yrittää.
Julkaisin kuvia some-tileilläni ja kerroin ideastani. Sain ihastuneen vastaanoton ja huomasin, että ideani ei ole mainio vain omasta mielestäni, vaan myös muiden. Se valoi uskoa minuun ja innosti jatkamaan. Kohta huomasin, että se en ollutkaan minä, joka leipoi kakkuja, vaan kakut alkoivat leipoa minua. Ne alkoivat leipoa minusta kirjailijaa, ja projekti alkoi viedä mennessään, imaisi minut lumoonsa. Kesän aikana syntyi joka viikko lisää kirjallisia kakkuja, ja tallentaessani metsän siimeksessä tai omenapuiden alla kakkukauneutta kuviini löysin kadonneen elämäniloni.
Samalla käsikirjoitus alkoi kasvaa
ja minulle tuli vahva tunne siitä, että juuri tämä projekti voisi toteuttaa
suuren unelmani: tehdä minusta kirjailijan. Kuinka voisin epäonnistua, kun
yhdistäisin samaan kirjaan rakkaimmat intohimoni, kirjallisuuden ja kakut, ja
laittaisin tekstiin kaiken sen rakkauden ja ilon, joka minulla on aihettani
kohtaan?
Kirjaideani oli tällainen: Kirjoittaisin
tietokirjan minulle rakkaista kirjoista ja reseptikirjan kirjojen inspiroimista
kakuista. Esittelisin henkilökohtaisella otteella itselleni tärkeitä kirjoja ja
tarjoaisin lukijalle samalla inspiroivia lukuvinkkejä. Lisäksi kirjoittaisin
kakuille tarinat, joissa analysoisin kakkua kirjan kannalta. Jokaiseen kakkuun
johdattaisin osuvalla kirjallisuussitaatilla. Hyvin alussa muodostui myös idea
Hauska tietää -tietolaatikoista, joissa esittelisin taustoittavaa tietoa
kirjoista ja kirjailijoista. Itse nimittäin lukijana rakastan kuulla kaikkea
kiinnostavaa kirjojen taustoista. Tämä kakkukirja ei olisi vain katsottavaksi
ja leivottavaksi, vaan myös kirjallisuudenystävän lukunautinto.
Alussa mietin paljon, millä
perusteella valitsisin kirjat. Pitäisikö kosiskella yleisöä kirjavalinnoillani?
Lopulta päätin seurata sydäntäni. Valitsin ohjenuorakseni valita kirjoja, jotka
ovat omasta mielestäni ennen kaikkea ihania. Tämä periaate johdatti minut
tyttökirjojen ja lastenkirjojen maailmaan, mutta mukaan valikoitui muutakin. Kävi
selväksi, että parhaimmat kirjat löytyvät klassikoiden parista. Ensimmäisenä
kakkukesänäni leivoin muun muassa Anni Swanin, Vihervaaran Annan, Runotytön, Onnelin
ja Annelin sekä Ylpeyden ja ennakkoluulon inspiroimia kakkuja. Syksyllä
ruskaisten lehtien aikaan leivoin kakun Kotiopettajattaren romaanista,
ja talven lumimaisemat ikuistuivat muun muassa Pikku naisten ja Maja
Lunden Lumisiskon inspiroimiin kakkuihin. Lumisisko onkin kirjani
ainoa teos, joka poikkeaa klassikkosäännöstä. Lopulliseen kirjaan päätyi 23
kirjojen inspiroimaa kakkureseptiä.
Kuvausprojektin edetessä minulle vahvistui periaate, että haluan kuvata kaikki kakut ulkona puutarha- ja metsämiljöössä tai muualla luonnon helmassa. Vasta nyt kirjan ilmestyttyä olen ymmärtänyt, miten hyvän valinnan tein. Monet lukijat ovat nostaneet erityisen ihailun aiheeksi kakkujeni kuvausmiljööt ja sen, miten suomalainen luonto nousee kirjassani esiin.
Kuvaaminen luonnossa ei ole aina
helppoa. Joskus kimpussa on tuhat verenhimoista hyttystä, joskus kakku kaatuu
autoon matkalle kuvauspaikalle ja joskus kirkas auringonpaiste ja terävät
varjot tuovat haasteita. Mutta juuri se, että olen kuvannut luonnossa, on tehnyt
monista kuvaushetkistäni ikimuistoisia. Kuinka monta kertaa olenkaan pysähtynyt
ihailemaan sitä kauneutta, kun koivujen tuulessa tanssivan lehvästön varjo
väreilee kuppiin kaadetun teen pinnassa? Yksiä lumoavimpia kuviani on järven
rantaveteen auringonlaskun aikaan katettu kakkupöytä, ja ikimuistoisia olivat
myös ne pienet hentoiset lumihiutaleet, jotka satoivat alas taivaasta
Lumisisko-kirjasta ammentavan kakun päälle koristeiksi ja ikuistuivat myös
joihinkin kuviin koko herkässä kauneudessaan.
Joitakin taianomaisia kuvaushetkiä
olen halunnut kuvata myös kirjassani. Näin kuvaan L. M. Montgomeryn Annan
nuoruusvuodet -kirjan innoittaman Suloisuuden valkean omenakakun
kuvaamista:
Kakun kuvaaminen lähes
satavuotiaassa omenatarhassa oli minulle yksi elämäni lumoavimmista hetkistä.
Aika seisahtui ja kääntyi yli sata vuotta taaksepäin. Koin astuneeni sisään
lempikirjaani. Näin ja kuulin, kuinka Anna ja hänen paras ystävänsä Diana
istuivat kakkukesteillä omenapuun alla ja nauroivat, ja minä yhdyin heidän
nauruunsa.
Kirjailija voi monella tapaa tulla
sokeaksi omalle luomukselleen. Joskus on liian kriittinen, joskus taas rakastuu
omaan teokseensa liikaa. Kirjaprojektini eri vaiheissa koin näitä molempia. Olinkin
hyvin jännittynyt, kun reilu vuosi sitten huhtikuun alussa lähetin luomukseni
etsimään onneaan kustantamoista. Mikä olisi totuus luomukseni arvosta? Oman
kirjan julkaisusta oli muodostunut suurin unelmani, ja useita
käsikirjoituksenpoikasia oli kertynyt pöytälaatikkoon. Nyt uskalsin ensimmäistä
kertaa elämässäni lähestyä kustantamoita, ja se itsessään oli hyvin erityistä.
Lähetin kakkukirjani käsikirjoituksen ja kuvanäytteet 13 kustantamoon ja
psyykkasin samalla itseäni kestämään lukuisia pettymyksiä, joita taatusti
tulisin kohtaamaan. Eniten olin epävarma valokuvistani. Kelpaisivatko ne?
Kirjoittajana saatan kutsua itseäni jonkinlaiseksi ammattilaiseksi, mutta
valokuvaajana olen kännykkäkameralla räpsivä harrastelija. Saatekirjeeseen
kirjoitin varmuuden vuoksi, että jos kuvani eivät kelpaisi, voisi kirjalleni
hankkia ammattikuvaajan. Samalla valmistauduin pitkään odotukseen.
En joutunut kuitenkaan odottamaan
kauaa, enkä joutunut kärsimään pettymyksiä. Jo muutaman viikon päästä sain
ensimmäisen vastauksen. Avaimen kustannuspäällikkö Tiina tarjosi minulle
kustannussopimusta, ja viestissään hän erityisesti kehui herkullista
kirjaideaani ja kuvia, jotka saavat veden kielelle. Ensin en voinut sisäistää
viestiä saati uskoa sitä, mutta kohta itkin onnesta.
Pelkkää onnea ei esikoiskirjan
tekeminen ja julkaisu kuitenkaan ole olleet. Kirjoittaminen on myös rankkaa
työtä, jossa on omat mustat hetkensä, ja kustannussopimuksen allekirjoituksen
jälkeen kärsin suorituspaineista, jotka veivät välillä ahdistuksen syövereihin.
Nyt kirjani Kakkuja salaisesta puutarhasta on kuitenkin tässä, omissa
käsissäni ja lukijoiden luona. Kun katselen esikoistani, tunnen sekä iloa ja
onnea että ylpeyttä. Ja vähän helpotustakin: minä todella tein tämän – loppuun
asti! Kirjani on kaunis sekä
visuaalisesti että tekstuaalisesti. Se
on syntynyt ennen kaikkea rakkaudesta kirjallisuuteen, ja nyt olen iloinen,
että olen saanut luotua teoksen, joka voi viedä kirjallisuuden ilosanomaa
eteenpäin muille lukijoille.
Esikoiskirjaprojekti on opettanut
minulle ennen kaikkea kaksi asiaa. Ensinnäkin pöytälaatikko kannattaa avata
rohkeasti. Jos lähestyy kustantamoita, voi käydä hyvinkin. Joskus kuvittelin,
että kustannussopimuksia saavat vain jumalat, nyt olen ymmärtänyt, että niitä
allekirjoittavat myös ihmiset. Päästyäni vauhtiin olen lähettänyt useita
muitakin käsikirjoituksia matkaan. Olen saanut kokea sekä onnistumisen iloa
että pettymyksiä. Ensi vuonna julkaistaan ensimmäinen lasten kuvakirjani. Tällä
hetkellä odottelen malttamattomana vastauksia eräästä vähän isommasta kirjaprojektista,
jonka näytetekstin lähetin useaan kustantamoon pääsiäisen tienoilla. Vielä en
ole saanut yhtään vastausta – kaikki portit unelmiin on yhä auki. Hiljattain
olen saanut sovittua erään kuvittajan kanssa, että hän tekee näytetekstin
erääseen toiseen kuvakirjakäsikirjoitukseeni, jota olen jo ehtinyt kierrättää
kustantamoissa. (Paljastettakoon, että tässä tarinassa tärkeässä osassa on eräs
maaginen kakku ja sen kadonnut resepti. Kakut eivät selvästikään halua jättää
minua rauhaan, vaan seuraavat minua fiktioonkin.)
Toiseksi esikoiskirjaprojektistani olen
oppinut, että kun yritän parhaani, osaan ottaa kännykkäkamerallani niin hyviä
valokuvia, että voin kohottaa niiden avulla kirjallisten luomusteni arvoa. Vaikka kuvani eivät ole täydellisiä, mutta ne
ovat lumonneet kaikki, jotka ovat päässeet selailemaan Kakkuja salaisesta
puutarhasta -kirjaani. Tänä kesänä aion aloittaa tekemään näytetekstiä
erääseen toiseen kirjallisuusaiheiseen tieto- ja inspiraatiokirjaan, johon aion
ottaa myös valokuvia.
Unelmien tavoittelun välissä aion
kuitenkin myös hengähtää ja nauttia ensimmäisen kirjaunelmani toteutumisesta. Rentoutumiseen
löytyykin muuten hyvä ohje esikoiskirjani johdantoluvusta:
Ja aivan erityisesti kirjani on
niille kaltaisilleni, joiden mielestä mikään ei vedä vertoja autuudelle saada
nauttia ihanasta kirjasta herkullisen kakkupalan ja höyryävän teen kera.
Mieluiten puutarhassa tai koivujen katveessa, jossa voi lojua riippumatossa tai
viltillä, kurkistella sinitaivaalle ja uneksua valkeista pilvistä.
Minulle tällaisissa hetkissä ei
ole tärkeää ainoastaan lukeminen ja kakun syöminen. Lukeminen muuttuu hitaaksi,
ajatukset saavat siivet. Maistelen sekä sanoja että kakkua. Pysähdyn, pohdin.
Sitten ojentuu jälleen lusikka kohti kakkulautasta. Kakkuhetket kirjojen
parissa tarjoavat rauhallisia onnenhetkiä, myös mahdollisuuden hiljentyä oman
sisimpänsä äärelle. Toivon, että kirjani auttaa myös sinua löytämään omia
onnenhetkiäsi ja johdattaa sinut omaan salaiseen puutarhaasi.
Seuraa punarintaa. Se auttaa
sinua löytämään avaimen.
Anna Pölkki