Taiteen kentällä on viime vuosina käyty vilkasta keskustelua valtarakenteisiin liittyvistä eettisitä kysymyksistä. Kenen ääni tulee kuulluksi? Millaisia ovat eriarvoistavat ja vääristävät rakenteet taidekentällä ja miten niitä voidaan purkaa? Onko tietyille teoksille olemassa ”oikeita” tai ”vääriä” tekijöitä?
 |
| Riikka Palanderin esikoisromaani Elefanttien aika ilmestyy 10.8.2023. Kuva: Mikko Vattulainen |
Valtarakenteita luotaava keskustelu linkittyy osaltaan myös kulttuurisen omimisen diskurssiin. Termi viittaa lainaamisen, jossa ei ymmärretä tai kunnioiteta kulttuurisen symbolin alkuperää. Yksi esimerkki tämän kaltaisista pohdinnoista Suomen kirjallisuuskentällä on Laura Lindstedtin Oneironin ympärillä käyty debatti. Aktiivinen kirjabloggaaja, suomalais-jemeninjuutalainen Koko Hubara syytti Finlandia-voittaja Laura Lindstedtiä vuonna 2016 Oneiron-teoksen juutalaisnaisista luomaan kuvaan, joka oli Hubaran mukaan liian yksioikoinen. Sittemmin on keskusteltu yhä enemmän siitä, kenellä on oikeus käyttää kulttuurisesti latautuneita symboleja tai tulkita kulttuuria, joka ei ole oma – olipa kyse musiikista, taiteesta, kirjallisuudesta tai muodista.
Kirjoittaessani Elefanttien aika -romaania jouduin pohtimaan, millä tavoin oma kulttuurini rajaa näkökenttääni. Millaisen linssin läpi tarkastelen teokseni maailmaa? Mihin katseeni kiinnittyy? Millaisia asioita jää huomaamatta? En usko kiellettyihin aiheisiin. En myöskään ajattele, että identiteetti määrittäisi oikeuden kirjoittaa jostakin tietystä aihepiiristä. Kysymyksestä kuka kirjoittaa tulisi siirtyä eteenpäin: miten toisesta kulttuurista voi kirjoittaa eettisesti?
Toisesta kulttuurista kirjoittaminen edellyttää kirjailijalta herkkyyttä kulttuuriselle kontekstille, ja kirjailijan tekemillä valinnoilla on valtava merkitys. Kyky asettua toisen nahkoihin ja luoda maailma, jossa on tunnistettavia ja samaistuttavia pintoja on kirjailijan taito, joka tekee kirjallisuudesta sitä mitä se on: eläytymistä toiseen todellisuuteen.
Elefanttien ajan päähenkilö, suomalainen Kirsi lähtee Tansaniaan keräämään aineistoa kulttuuriantropologian graduun, joka käsittelee luguruheimon tyttöjen initiaatiorituaalia. Eritoten antropologiaa on arvosteltu tieteenalana, jonka ajatellaan syntyneen nimenomaan oikeuttamaan kolonialismi ja imperalismi. Antropologian ”etnografinen katse” on esittänyt ja tulkinnut juuri toiseuden representaatiota, ja siten antropologia on yhdistetty toiseuden tutkimiseen ja primitiivisyyden määrittelyyn.
Tätä asetelmaa vasten halusin luoda henkilöhahmon, joka tekisi näkyväksi myös oman tieteenalansa kipupisteitä. Erityisesti Kirsin hahmon kautta pyrin kirjoittamaan auki tiettyjä ennakko-oletuksia ja haastamaan niitä. Koin tärkeäksi murentaa kuvaa omnipotentista länsimaisesta valkoisesta ihmisestä, joka ottaa tutkimansa alueen haltuun tulkitsemalla, esittämällä ja nimeämällä sen omalle yhteisölleen. Halusin tietoisesti luoda Kirsistä häilyvän, välitilassa olevan hahmon. Hän on nuori aikuinen, joka etsii paikkaansa maailmassa ja huojuu monenlaisten todellisuuksien välissä. Kirsin itsereflektion kautta pystyin kirjoittamaan auki kysymyksiä, joihin itselläni ei ole ainoita oikeita vastauksia. Minulle oli olennaista, etten asettuisi aiheeni ylä- tai alapuolelle. Eläytyminen edellyttää paitsi mielikuvitusta ja empatiakykyä, myös paljon tietoa. Sumea katse luo tilaa oletuksille ja yliolkaisille tulkinnoille. Siksi pyrin maksimaaliseen tarkkuuteen niin romaanin aiheena olevan lugurutyttöjen initiaatiorituaalin kuin miljöön kuvauksessa.
Olen pyrkinyt tulkitsemaan heimon initiaatiorituaalia ja sen merkitystä yhteisölle käyttämällä apunani antropologista tutkimusaineistoa sekä suhteitani Tansaniassa ja Suomessa asuviin luguruihin. Ympäristön kuvailussa tukeuduin oman tietämykseni lisäksi tietokirjoihin Tansanian kasveista ja luonnosta. Kaikille kasveille, kuten lugurujen pyhälle mkole-puulle, ei kuitenkaan ole olemassa edes englanninkielistä nimeä. Ne ovat nimettömyyden voitto maailmasta, jossa kaikki on paikoillaan annetussa järjestyksessä, kuten romaanin päähenkilö Kirsi toteaa.
Merkittävässä osassa taustatyötä ovat olleet monet matkani Tansaniaan. Paikallistietous ja swahilin kielen taito ovat luoneet perustan romaanin tapahtumapaikkojen ja sosiaalisen ympäristön kuvaukselle. Suhteet paikallisiin ihmisiin ovat toivoakseni auttaneet minua eläytymään romaanin henkilöhahmojen näkökulmiin, mutta Tansaniassa viettämäni aika tai verkostot eivät ole tae siitä, että kirjoittaisin aiheestani viisaasti. Lopulta vain kirjailijana tehdyt valinnat vaikuttavat siihen, millaista maailmankuvaa teos vahvistaa.
Elefanttien aika -romaanin yhtenä teemana on kertominen. Kun yhteisten, ei-kenenkään tarinoiden voima hiipuu, niistä syntyy uusia, yhä moninaisimmin tulkittuja kertomuksia, kuten Mama Banzi, yksi romaanin näkökulmahenkilöistä havaitsee vaikean valinnan edessä. Kertoja antaa tarinalle kasvonsa ja äänen, joka ei ole kenenkään toisen.
Selailen lukuisia kesken jääneitä muistikirjoja, joihin olen tehnyt merkintöjä Elefanttien aikaa kirjoittaessani. Keskusteluja, ideoita, ohjaavia ajatuksia, kysymyksiä, yksittäisiä sitaatteja taustakirjallisuudesta. Vain harvoin muistikirjat tulevat täyteen, sillä kirjoitan moneen kirjaan yhtä aikaa. Yhteen pohdintoja, toiseen faktoja. Aiheet jäävät kesken ennen kuin ne tulevat kirjoitetuksi loppuun. Käsin sidotussa muistikirjassa on Elefanttien ajan motoksi nostamani sitaatti Jungin elämäkerrasta Unia, ajatuksia, muistikuvia: ”Kun ihminen tietää enemmän kuin toiset, hänestä tulee yksinäinen.” Siitä tuli romaanin motto hyvin varhain, jo ennen kuin tiesin, mitä kaikkea se merkitsisi. Jaettu tieto yhdistää, mutta yksin tietäminen pakottaa vasten hiljaisuutta, josta on vain yksi ulospääsy: kertominen.
Ehkä yksinäisyys ajaa kielen luo, selvittämään arvoitusta, etsimään yhteyttä, joka vain välähdyksittäin on mahdollinen. Kirjoitus voi määritellä, ottaa omakseen, hallita, mutta – näin haluan uskoa – se voi myös puhkaista esiin todellisuuden, jossa erilaisille kokemuksille ja maailmankatsomuksille on tilaa olla olemassa.
Kuokkanen, Rauna: Alkuperäiskansojen diskurssi ja dekolonisaatio https://rauna.files.wordpress.com/2007/10/akdiskurssi_dekolonisaatio.pdf (26.7.2023)
Aikio Áile ja Turunen, Johanna: Dekolonisoivia lähtökohtia kulttuuriperintökeskusteluihin
https://www.kulttuuriakaikille.fi/puheenvuorot_dekolonisoivia_lahtokohtia_kulttuuriperintokeskusteluihin (26.7.2023)
Ruotsalainen, Nelli: Valkoinen nainen voimaantuu – mutta mikä on hinta? https://nuorivoima.fi/lue/juttu/valkoinen-nainen-voimaantuu-mutta-mika-on-hinta (26.7.2023)
Tätä asetelmaa vasten halusin luoda henkilöhahmon, joka tekisi näkyväksi myös oman tieteenalansa kipupisteitä. Erityisesti Kirsin hahmon kautta pyrin kirjoittamaan auki tiettyjä ennakko-oletuksia ja haastamaan niitä. Koin tärkeäksi murentaa kuvaa omnipotentista länsimaisesta valkoisesta ihmisestä, joka ottaa tutkimansa alueen haltuun tulkitsemalla, esittämällä ja nimeämällä sen omalle yhteisölleen. Halusin tietoisesti luoda Kirsistä häilyvän, välitilassa olevan hahmon. Hän on nuori aikuinen, joka etsii paikkaansa maailmassa ja huojuu monenlaisten todellisuuksien välissä. Kirsin itsereflektion kautta pystyin kirjoittamaan auki kysymyksiä, joihin itselläni ei ole ainoita oikeita vastauksia. Minulle oli olennaista, etten asettuisi aiheeni ylä- tai alapuolelle. Eläytyminen edellyttää paitsi mielikuvitusta ja empatiakykyä, myös paljon tietoa. Sumea katse luo tilaa oletuksille ja yliolkaisille tulkinnoille. Siksi pyrin maksimaaliseen tarkkuuteen niin romaanin aiheena olevan lugurutyttöjen initiaatiorituaalin kuin miljöön kuvauksessa.
Olen pyrkinyt tulkitsemaan heimon initiaatiorituaalia ja sen merkitystä yhteisölle käyttämällä apunani antropologista tutkimusaineistoa sekä suhteitani Tansaniassa ja Suomessa asuviin luguruihin. Ympäristön kuvailussa tukeuduin oman tietämykseni lisäksi tietokirjoihin Tansanian kasveista ja luonnosta. Kaikille kasveille, kuten lugurujen pyhälle mkole-puulle, ei kuitenkaan ole olemassa edes englanninkielistä nimeä. Ne ovat nimettömyyden voitto maailmasta, jossa kaikki on paikoillaan annetussa järjestyksessä, kuten romaanin päähenkilö Kirsi toteaa.
Merkittävässä osassa taustatyötä ovat olleet monet matkani Tansaniaan. Paikallistietous ja swahilin kielen taito ovat luoneet perustan romaanin tapahtumapaikkojen ja sosiaalisen ympäristön kuvaukselle. Suhteet paikallisiin ihmisiin ovat toivoakseni auttaneet minua eläytymään romaanin henkilöhahmojen näkökulmiin, mutta Tansaniassa viettämäni aika tai verkostot eivät ole tae siitä, että kirjoittaisin aiheestani viisaasti. Lopulta vain kirjailijana tehdyt valinnat vaikuttavat siihen, millaista maailmankuvaa teos vahvistaa.
Elefanttien aika -romaanin yhtenä teemana on kertominen. Kun yhteisten, ei-kenenkään tarinoiden voima hiipuu, niistä syntyy uusia, yhä moninaisimmin tulkittuja kertomuksia, kuten Mama Banzi, yksi romaanin näkökulmahenkilöistä havaitsee vaikean valinnan edessä. Kertoja antaa tarinalle kasvonsa ja äänen, joka ei ole kenenkään toisen.
Selailen lukuisia kesken jääneitä muistikirjoja, joihin olen tehnyt merkintöjä Elefanttien aikaa kirjoittaessani. Keskusteluja, ideoita, ohjaavia ajatuksia, kysymyksiä, yksittäisiä sitaatteja taustakirjallisuudesta. Vain harvoin muistikirjat tulevat täyteen, sillä kirjoitan moneen kirjaan yhtä aikaa. Yhteen pohdintoja, toiseen faktoja. Aiheet jäävät kesken ennen kuin ne tulevat kirjoitetuksi loppuun. Käsin sidotussa muistikirjassa on Elefanttien ajan motoksi nostamani sitaatti Jungin elämäkerrasta Unia, ajatuksia, muistikuvia: ”Kun ihminen tietää enemmän kuin toiset, hänestä tulee yksinäinen.” Siitä tuli romaanin motto hyvin varhain, jo ennen kuin tiesin, mitä kaikkea se merkitsisi. Jaettu tieto yhdistää, mutta yksin tietäminen pakottaa vasten hiljaisuutta, josta on vain yksi ulospääsy: kertominen.
Ehkä yksinäisyys ajaa kielen luo, selvittämään arvoitusta, etsimään yhteyttä, joka vain välähdyksittäin on mahdollinen. Kirjoitus voi määritellä, ottaa omakseen, hallita, mutta – näin haluan uskoa – se voi myös puhkaista esiin todellisuuden, jossa erilaisille kokemuksille ja maailmankatsomuksille on tilaa olla olemassa.
Riikka Palanderin Elefanttien aika -romaani ilmestyy 10.8.2023. Kirjan voi tilata Avaimen verkkokaupasta
Kuokkanen, Rauna: Alkuperäiskansojen diskurssi ja dekolonisaatio https://rauna.files.wordpress.com/2007/10/akdiskurssi_dekolonisaatio.pdf (26.7.2023)
Aikio Áile ja Turunen, Johanna: Dekolonisoivia lähtökohtia kulttuuriperintökeskusteluihin
https://www.kulttuuriakaikille.fi/puheenvuorot_dekolonisoivia_lahtokohtia_kulttuuriperintokeskusteluihin (26.7.2023)
Ruotsalainen, Nelli: Valkoinen nainen voimaantuu – mutta mikä on hinta? https://nuorivoima.fi/lue/juttu/valkoinen-nainen-voimaantuu-mutta-mika-on-hinta (26.7.2023)