Veera Kinnunen: Bokashi pehmeänä teknologiana

Bokashin kirjalliset harhapolut 

Kirjoittamisen prosesseista syntyy aina ylimäärää, tarinanpalasia ja kirjallisia harhapolkuja, jotka karsiutuvat viimeistään kustannustoimittajan käsittelyssä pois. Kirjoittajan on joskus vaikea luopua näistä ylimääristä, koska niissä saattaa kiteytyä suuria oivalluksia, tai niiden kirjoittaminen on vaatinut erityisen paljon vaivannäköä ja paneutumista. Kustannustoimittajat – nuo viisaat mutta raa’at kirjoituskumppanimme – vaativat meitä kirjoittajia surmaamaan rakkaimpamme: ”kill your darlings”. Useimmiten kustannustoimittajat ovat tietysti aivan oikeassa!

Bokashi: Vallankumous ämpärissä -kirjaa kirjoittaessani kirjallisen murhan kohteeksi joutui luku, joka käsitteli vaihtoehtoisen teknologian liikkeen historiaa. Olin mielestäni löytänyt nerokkaan linkin 1970-luvun ekologisen asumisen liikehdinnän ja nyt 2000-luvulla yleistyneen urbaanin bokashi-kompostoinnin välillä. Kutsuin bokashia ”pehmeäksi teknologiaksi” 1970-lukulaista muotitermiä lainaten.

Tämän blogin lukijoille tarjoilen nyt maistiaisena kirjasta pois jätetyn luvun pehmeästä teknologiasta.

Jäin miettimään, mikseivät kompostit kuulu kaupunkeihin. Eikö olekin vain ideologisten ja poliittisten suhdanteiden seurausta, että kaupunkien jätehuolto on päädytty toteuttamaan vieraannuttavilla ja jättimäisillä infrastruktuureilla eikä vaikkapa pienimuotoisilla, paikallisilla järjestelmillä, kuten komposteilla ja pienvoimaloilla? Voiko jäte tehdä muutakin kuin pilata maailman?

Koska historia ei oikeasti etene suoraviivaisesti ja yhdestä ratkaisusta seuraavaan, entistä parempaan, lähden jäljittämään vaihtoehtoisia malleja ja kokeiluja modernin aineenvaihdunnan järjestämiseen ennen nykyistä kiertotalouden aikakautta. 

kuva: Birgitta Vinkka 

 

Aloitan matkan vaihtoehtoisen jätehuollon historiaan tekemällä hakuja Oulun yliopiston tiedekirjastossa yksinkertaisella hakusanalla ”komposti”. Ensin löydän underground-lehden nimeltä Komposti, joka ilmestyi muutaman vuoden ajan 1970–1980-lukujen vaihteessa, mutta pian löydän mielenkiintoisia julkaisuja Pehmeän teknologian seura -nimiseltä yhdistykseltä. Julkaisuilla on lupaavia nimiä, kuten Pehmeä teknologia, Keräilytalous, jätteet ja luonnontuotteet, Kompostikäymäläopas, Elämäntapa omiin käsiin. Nyt alkaa polttaa.

Kellastuneista kirjasista lehahtaa menneen maailman tuntu. Kun pääsen yli vanhahtavien kirjasinten ja paatoksellisten ilmaisujen tunkkaisuudesta, asia vaikuttaa yllättävän tutulta. Miltä kuulostavat esimerkiksi ehdotukset ”kaupungin ekologian muuttamisesta”, ”kestävän kaupungin suunnittelusta” tai ”kiertoyhteiskunnan perustamisesta”? Kuin suoraan innokkaan EU-hankenikkarin näppäimistöltä, eikö? Pehmeän teknologian seura on perustettu vuonna 1977, ja sen tarkoitus oli omien sääntöjensä mukaan ”koota, kehittää ja levittää tietoa kestävistä, ympäristöä, energiaa ja raaka-aineita säästävistä, terveellisistä, sosiaalisista ja oikeudenmukaisista tuotanto-, kulutus- ja elämäntavoista, edistää niiden tutkimusta, kehitystyötä ja omaksumista sekä yhdistää tällaista toimintaa harjoittavia ja harrastavia.” Siinäpä vasta erinomaisia tavoitteita!

Seuran jäsenille pehmeä teknologia hahmottui ennen kaikkea vaihtoehdoksi ”koville” teknologioille. Kovia teknologioita olivat keskitetyt jättijärjestelmät, kuten ydinvoima, jätehuolto tai viemäröinti tuhlailevine vesivessoineen. Pehmeitä teknologioita luonnehti puolestaan ”sopivankokoisuus” eli hajauttaminen, pakalliset ratkaisut ja joustavuus. Sopiva koko määrittyi tilannekohtaisesti: joskus talokohtainen ratkaisu saattoi riittää, joskus saattoi olla tarkoituksenmukaisempaa yhdistää voimat vaikkapa naapuruston tai kaupunginosan kanssa.

Pehmeän teknologian seura piti ensimmäisen symposiuminsa Vanhalla ylioppilastalolla vuonna 1978 vain viikkoa ennen sen kuuluisaa tulipaloa. Symposiumissa oli kutsuvieraana myös brittiläinen radikaalin teknologian liikkeen edustaja George Woolston, joka kertoi esimerkin Street farm -kollektiivin ekotalokokeilusta Lontoossa. Yhteisön periaatteena oli Woolstonin mukaan ”shitting your own eats, and eating your own shits”. Kiinnostun provosoivasta iskulauseesta, joka arvelen viittaavan ennemmin kompostointiin kuin kirjaimellisesti paskan syömiseen, ja lähden etsimään lisätietoa kokeilusta.

Veera Kinnusen Bokashi-kirja ilmestyi 18.9.2023.

Omavarainen asumislaboratorio

Street Farm -kollektiivin muodostivat arkkitehtiopiskelijat Graham Caine, Bruce Haggart ja Peter Crump. Ryhmä julkaisi Street Farmer -pienlehteä, joiden näköispainokset löydän verkosta Alternative environmentalism -nimiseltä sivustolta. Lehden manifesteissa ei (villiä) luontoa ja (hallittua) kulttuuria aseteta vastakkain, vaan luonto sulautetaan osaksi urbaania ekologiaa ja betoniarkkitehtuuria. Kävelytiet kylvetään nurmikolle, junavaunuihin istutetaan liikkuvia puistoja, kanavat laajenevat soutavien työmatkalaisten valtateiksi.

Radikaaleimmillaan Street farm -kollektiivi kuitenkin esitti, että vallankumous ei ala kadulta vaan kotoa: ihan tavallisesta asumisen arjesta. Kollektiivi ajatteli, että riippuvuus keskitetyistä energiaratkaisuista johtaa sosiaaliseen kontrolliin (he vastustivat niin kapitalismia kuin kommunistista totalitarismia) sekä riippuvuuteen yrityksistä ja valtioista ja lopulta ympäristötuhoon. Kollektiivin radikaali sanoma oli, että kansalaiset voivat saavuttaa vapauden kytkeytymällä irti kulutusta ylläpitävistä teknologioista, kuten vedestä, jätehuollosta ja energiasta.

Kollektiivin johtohahmo Graham Caine vaikuttaa omistautuneelta tyypiltä. Hän pani manifestin käytäntöön omassa elämässään. Vasta 26-vuotias opiskelija suunnitteli ja rakensi opinnäytetyönään Lontoon ensimmäiseksi ekotaloksi tituleeratun rakennuksen kodiksi perheelleen. Ideana oli rakentaa jämämateriaaleista edullisesti energiaomavarainen asumislaboratorio keskelle suurkaupunkia. Caine sai opettajansakin vakuutettua kunnianhimoisesta projektistaan, koska hän sai koululta käyttöönsä sekä vuokratontin että avokätisen apurahan.

Rakennus oli omintakeinen kokonaisuus, jonka aineenvaihdunta jäljitteli biologisia prosesseja ja hyödynsi NASA:n uusimpia teknologisia ratkaisuja. Rakennus keräsi käyttöveden sade- ja kondensaatiovedestä sekä tuotti energiaa aurinkopaneelien ja metaania tuottavan jätemädättömän avulla. Mädättämöstä ylijääneet ravinteet hyödynnettiin vesiviljelykasvihuoneessa, jossa kasvatettiin muun muassa tomaatteja, retiisejä ja jopa banaaneja perheen ravinnoksi. Kokeilu sai aikanaan paljon mediahuomiota, BBC teki Cainen projektista jopa dokumenttielokuvan vuonna 1973 nimellä Clearings of a Concrete Jungle.

Arkkitehtuurin tutkija Lydia Kallipoliti on kirjoittanut useita artikkeleita Cainen projektista. Vuonna 2012 ilmestyneessä artikkelissaan ”From Shit to Food” Kallipoliti kirjoittaa, että Caine teki itsestään organismin osan, jonka elintoiminnot olivat erottamaton osa asumuksen metabolismia. Asuja ja asunto sulautuivat yhteen jopa siinä määrin, että Caine ei kolmen asuinvuoden aikana useinkaan poistunut talostaan. Paradoksaalisesti Caine halusi vapauttaa asujansa infrastruktuurien ja vallanpitäjien ikeestä, mutta samalla kahlitsi itsensä kiinteäksi osaksi asuntoa! Kerrotaan, että kun Caine lopulta joutui poistumaan muutamaksi viikoksi kotoaan, hän pyysi erästä arkkitehtiopiskelijaa huolehtimaan talostaan. Opiskelija oli talosta huolehtiessaan sairastunut flunssaan ja joutunut syömään antibioottikuurin. Antibiootit tuhosivat rakennuksen mikrobitoiminnan, ja sen huolellisesti kalibroitu aineenvaihdunta meni sekaisin. Kokeilu keskeytyi pian tämän vastoinkäymisen jälkeen, kun Cainen väliaikainen rakennuslupa päättyi, eikä hän saanut tontin vuokralle jatkoaikaa. Ilmeisesti naapurit eivät pahemmin arvostaneet Cainen vallatonta kierrätysestetiikkaa ja asunnon seinille ripustettuja vallankumouksellisia iskulauseita.

Cainia ja muita vaihtoehtoisen teknologian liikkeen edustajia on moitittu siitä, että äärimmilleen vietynä omavaraisuus ei välttämättä johda yhteiskunnalliseen vapautumiseen vaan uudenlaiseen eristäytyneisyyteen. Cainen talon ”antibioottikuolemaa” on käytetty esimerkkinä siitä, että täydellinen irtikytkeytyminen voi myös johtaa haavoittuvuuteen ja joustamattomuuteen. Caine on kuitenkin puolustautunut huomauttamalla, ettei hänen ihanteenaan ollut koskaan ydinperheen yksityisasuminen, vaan paikalliset, pienimuotoiset asuinyhteisöt. Hänen mielestään olennaista ei ollut kytkeytyminen yhteiskuntaan vaan laajemmin ympäristöön.

1970-luvun radikalismin ja energiakriisin aikaan kysymys ympäristöystävällisestä asumisesta oli tavattoman ajankohtainen, ja Street Farmhousen kaltaisia energiaomavaraisia, kansalaiset järjestelmän ikeestä vapauttavia kokeiluyksikköjä perustettiin kaikkialle maailmaan. Esimerkiksi Walesissa perustettiin hylättyyn kivilouhokseen vaihtoehtoisen asumisen yhteisö CAT, joka tavoitteli niin ikään energiaomavaraisuutta ja kehitteli ympäristöä rasittamattomia tapoja tuottaa ruokaa ja käsitellä jätteitä. Toisin kuin muutaman vuoden mittaiseksi jäänyt Street farm -kokeilu, CAT on edelleen olemassa: hylätystä kaivoksesta on kasvanut suosittu innovaatio- ja koulutuskeskus. Yhteisöjen tavoitteet olivat samansuuntaiset, mutta CATin lähestymistapa vaikuttaa olleen Cainen underground-anarkismia diplomaattisempi. Täydellisen irtikytkeytymisen sijaan CAT hakeutui alusta asti molempia osapuolia hyödyttävään yhteistyöhön valtaapitävien kanssa. CAT sitoi vaihtoehtoisten teknologioiden kehittämisen ajatukseen yhteiskunnan kehittämisestä paremmaksi: 1970-luvulla yhteisö oikeutti olemassaolonsa kokeilemalla vaihtoehtoisia energiantuotantomalleja energiakriisin ratkaisemiseksi. Vuodesta 2007 alkaen CAT on saanut pääasiallisen rahoituksensa hallituksen Zero Carbon -projektista, jonka tavoitteena on tehdä Britanniasta hiilipäästötön yhteiskunta. CAT on esimerkki sopeutumiskyvystä erilaisiin poliittisiin todellisuuksiin ja tarpeisiin, mutta myös siitä, miten pehmeistä teknologioista on tullut valtavirtaa viimeisten vuosikymmenten aikana.

Sosiologi Chelsey Schelly jäljittää vaihtoehtoisen teknologian liikettä toisen maailmansodan jälkeiseen kehitysyhteistyöhön ja brittiläisen taloustieteilijä E. F. Schumacherin (1968) huoleen teollisten järjestelmien sopimattomuudesta kehittyviin maihin. Schumacher tunnetaan jatkuvan kasvun kritiikistään sekä iskulauseesta ”pieni on kaunista”. Vaihtoehtoisen taloustieteen ensimmäisistä keskusteluista alkoi vastakulttuuriliike, joka painotti tarkoituksenmukaisuutta, omavaraisuutta, autonomiaa ja luonnon kunnioittamista. Näiden arvojen pohjalta esitettiin, että teknologioiden pitää olla riittävän edullisia, jotta ne ovat kaikille saavutettava, riittävän yksinkertaisia, jotta niitä on helppo ylläpitää, sekä pienimuotoisia ja paikallisia, luovuutta ja ympäristötietoisuutta tukevia. Liike lähti oletuksesta, että ihmiset eivät valitse ydinvoimaa, sähköhelloja tai pyykkikoneita vaan sopivaa huonelämpöä, helppoa ruuanlaittoa ja puhtaita vaatteita.

Suomalainen ympäristöliike seurasi tarkkaan vastakulttuuriliikkeen kokeiluja maailmalla. Esimerkiksi luonnonsuojeluaatetta henkiseen etsintään yhdistänyt Oraansuojelijat -yhdistys (joka tunnetaan parhaiten legendaarisesta ravintola Kasviksesta) esitteli lehdessään Uuden ajan Aura esimerkkejä erilaisista yhteisökokeiluista. Monien lehdessä esiteltyjen kommuunien juuret olivat esoteerisessa hippiaatteessa, mutta niissäkin tavoiteltiin mahdollisimman vähän ympäristöä kuormittavaa elämäntapaa.

 

Maltillisia kokeiluja

Suomalainen pehmeän teknologian liike jakoi kansainvälisen liikkeen tavoitteet, mutta se vaikuttaa olleen aatteellisesti esikuviaan maltillisempi ja vieläkin käytännönläheisempi. Molempia yhdistää kritiikki vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä kohtaan ja halu kokeilla käytännössä ekologisempia tapoja järjestää asumisen arki.

Julkaisuista päätellen seuran aktiivinen jäsenistö koostui pitkälti insinööreistä ja luonnontieteilijöistä. (Lukemissani seuran lehtisissä 100 % kirjoittajista on miehiä toisin kuin Oraansuojelijat-yhdistyksen jäsenissä.) Näissä uudenlaista kaupunkiasumista hahmottelevissa visioissa ei haikailla kadonnutta menneisyyden luontoyhteyttä vaan kehitellään konkreettisia teknologisia ratkaisuja urbaaniin kompostointiin, tuulivoimaan ja aurinkovoimaan. Vesistöjä saastuttavaa viemärijärjestelmää ei vain julisteta järjettömäksi, vaan tilalle esitetään teknisiä piirustuksia kompostoivasta vessasta. Eniten palstatilaa ja kiihkeimpiä puheenvuoroja saavat energiaratkaisujen ja jätehuollon uudistamisen kysymykset. Energiaratkaisujen painottuminen ei ole ihme, sillä 1970-luvulla elettiin keskellä historian pahinta energiakriisiä, ja yhteiskuntien oli pakon edessä kehitettävä uusia ratkaisuja öljyyn perustuvalle elämälle. Siinä missä ”kovan teknologian” vaihtoehto öljylle oli ydinvoima, ”pehmeää teknologiaa” olivat esimerkiksi tuuli- ja aurinkovoima. Ydinvoiman vastustamisesta tuli yksi ympäristöliikkeen kantavia teemoja, jossa yhdistyivät kysymykset tulevaisuuden energiaratkaisuista ja jätteistä.

Haluan tietää, mitä tapahtui seuralle ja sen tavoitteille, mitä he ajattelevat tämän päivän ”vihreästä siirtymästä” ja suurellisista kiertotalouspuheista. Soitan Juhani Tenhuselle, Pehmeän teknologian seuran aktiiville, jonka yhteystiedot saan monimutkaisen salapoliisirupeaman tuloksena. Jostain syystä odotan kohtaavani yksinäisen ja ehkä hiukan katkeroituneen vanhan aktivistin, mutta yllätyksekseni käy ilmi, että Pehmeän teknologian seuran jäsenet pitävät edelleen yhtä ja vaikuttavat yhä aktiivisesti yhteiskuntaan. Tenhunen kertoo, että Pehmeän teknologian seuran alkusolu oli Teknillisen korkeakoulun Otaniemen ympäristöseura, jonka ympäristöasioista kiinnostuneet teekkarit, Tenhunen muiden muassa, perustivat vuonna 1973. Tenhunen oli itse tuolloin kemian opiskelija ja perehtyi ympäristönsuojeluaiheisiin Teknillisen korkeakoulun ensimmäisen ympäristötekniikan professori Raimo Määtän johdolla. Pehmeän teknologian seuran ydinjoukko oli siis Suomen ensimmäisiä korkeakoulutettuja ympäristöalan asiantuntijoita, ei ihme, etteivät he vaikuttaneet miltään haihattelijoilta!

Kysyn, millaista maailmaa Pehmeän teknologian porukka visioi. ”Kyllä se aika vihreä maailma oli”, Tenhunen vastaa lakonisesti, ”me vastustettiin ydinvoimaa ja ajettiin ekologisia ratkaisuja.” Monelta osin se maailma on nyt toteutunutkin, Tenhunen huomauttaa. Koetan kiskoa Tenhusesta kiertotalouskritiikkiä, mutta minun yllätyksekseni Tenhunen ei ole käärmeissään siitä, että monet niistä ratkaisuista, joita he suunnittelivat jo puoli vuosisataa sitten, ovat nyt – vähintään juhlapuheiden –todellisuutta. Tajuan tämän johtuvan siitä, että hän ja hänen kumppaninsa ovat koko tämän ajan pitkäjänteisesti ajaneet näitä asioita, ministeriöissä, virastoissa, yrityksissä ja yhdistyksissä.

Vaikuttaa siltä, että pehmeän teknologian seuran näkemykset eivät olekaan jääneet huomiotta, vaan ne ovat itse asiassa vaikuttaneet Suomen kierrätysjärjestelmän, jätehuollon, ympäristölainsäädännön ja kiertotalouden muotoutumiseen viimeisten viidenkymmenen vuoden ajan. Tenhunen luettelee hengästyttävän määrän nimiä ja uudistuksia, joihin nämä entiset seuran aktiivit ovat vaikuttaneet: kierrätyskeskusten perustaminen, haja-asutusalueen jätevesistä säätävä ”paskalaki” ja sen täytäntöönpano, kompostivessojen kehittäminen, ekokyläkokeilut, kuntien jätehuollon kehittäminen... Entiset radikaalivihreät ovat virkamiehistyneet mutta eivät menettäneet ympäristöaatettaan. Pehmeän teknologian seuran jäsenten strategia oli siis samanlainen kuin brittiläisen CAT-yhteisön: hakeutua kaikkia osapuolia hyödyttävään yhteistyöhön täydellisen irtikytkeytymisen sijaan.

Vähintäänkin yksi vaihtoehtoisen teknologian liikkeen ydinarvoista on kuitenkin vuosien varrella tipahtanut pois kyydistä: ymmärrettävän kokoinen mittakaava ja suora kytkös luontoon, joka ”sopeuttaisi ihmiskunnan osaksi ekologista järjestelmää”, kuten Raimo Lilja muotoili Keräilytalous-julkaisussa vuonna 1979. Vaikka modernit infrastruktuurit, kuten energiantuotannon menetelmät, kierrätysjärjestelmät ja vedenpuhdistamot, ovat vuosien saatossa muuttuneet ympäristöystävällisemmiksi, ne ovat edelleen keskitettyjä ja mittakaavaltaan massiivisia teknologioita. Vaihtoehtoisen teknologian liikkeen alkuperäinen unelma ihmisen kytkeytymisestä luontoon ja osallistumisesta omalla työllään asumisen aineenvaihduntaan on entistäkin kauempana. Tavallisen suomalaisen on lähes mahdoton ymmärtää ”normaaliasumisen” kokonaisuutta. Kun omassa kaukolämpöön kytketyssä rivitalossani alkoivat patterit syksyn tullen huutaa polttavan kuumina, meidän piti kutsua LVI-korjaaja tarkistamaan tilanne lämpökeskuksesta. Kävi ilmi, että lämmitysjärjestelmässä oli venttiili jumissa. Tästä on suora kytkös luontoon kaukana. Toisin olisi esimerkiksi passiivisessa aurinkolämpötalossa, ”jossa heti aamulla herätessäsi teet sen päivän tärkeän ratkaisun yhdessä luonnon kanssa: katsot ulos, arvioit aikooko aurinko paistaa vai sytytätkö tulen uuniin. Seuraat muutenkin auringon nousu- ja laskuaikoja, vuorokauden keskilämpötilaa ym. Mielesi ja ruumiisi yhtyvät ja pääset mukaan miellyttäviin luonnon värähtelyihin”, kuten amerikkalaisen Cornerstones-rakentajakoulun opettaja maalailee Uuden ajan Aura -lehdessä. (Lahdesmäki 1989)

Luulenpa, että bokashoinnin yleistymisen salaisuus on osaltaan siinä, että se tarjoaa mahdollisuuden päästä osalliseksi näihin miellyttäviin luonnon värähtelyihin, vaikka asuisi minun tapaani keskuslämmitetyssä asunnossa ja umpeen rakennetussa kaupunkilähiössä.

Veera Kinnunen

Veera Kinnunen on lappilainen ympäristösosiologi. Hän työskentelee tutkijatohtorina Oulun yliopistossa.  Kuva: Birgitta Vinkka