Usein ikäviä asioita tapahtuu silloin, kun niitä ei osaa odottaa. Joku kuolee, joku jättää, auto poltetaan, luita murtuu, tiskikoneesta valuu vesi lattialle. Elämä on sellaista: paljon toistoa, toistensa kaltaisia päiviä, unohdukseen katoavia hetkiä, arkista puurtamista, turvallisia rutiineja sekä jokapäiväistä hoivaa ja huolenpitoa.
 |
Tomi Kontio, kuva: Aamos Kontio |
Ja sitten yhtäkkiä: Tyttäreni soittaa. Mummi ei ole vastannut puhelimeen, hän kertoo huolestuneena. Vastahan minä kävin perjantaina hänen luonaan, sanon. Ehkä hänellä on taas mennyt puhelin äänettömälle. Niin on käynyt aiemminkin. Usein. Mutta mennään toki katsomaan. Tietysti.
Äiti makaa puoliksi vuoteessaan, puoliksi lattialla. Hän elää vielä. Ei reagoi. Kaikki muuttuu äkkiä hyvin kapeaksi ja keskittyneeksi. Ambulanssi tulee. Äiti viedään sairaalaan.
Parin päivän päästä hän on kuollut. Olen juuri tullut sairaalasta hänen luotaan. Poika istuu autossa vieressäni. Sairaalasta soitetaan. Olen hyvin asiallinen, kun puhun lääkärin kanssa. Sepsis. Sana jää kaikumaan mieleeni. Sepsis.
Kun sanon pojalle, että mummi on nyt sitten kuollut, ääneni murtuu ja kyyneleet valuvat poskilleni. Ajattelen, että ei kai poika ahdistu, kun itken. Ja samalla ajattelen, että ehkä se on hyvä, että hän näkee minun itkevän. Että hänkin osaisi itkeä silloin, kun on tarve itkeä.
Mutta myös iloita silloin, kun on aika iloita.
Joskus iloisia asioita tapahtuu, kun niitä ei osaa odottaa.
Ikävät asia tapahtuvat yllättäen, koska niitä ei halua odottaa. Elämästä tulisi kovin raskasta, jos alituisesti valmistautuisi vastoinkäymisiin. Iloiset asiat tapahtuvat myös yllättäen, koska niitäkään ei halua odottaa, ainakaan liikaa. Ettei joudu pettymään.
***
Olin toukokuussa poikani kanssa Paistunturin erämaa-alueella. Se oli toinen reissumme Paistunturin erämaahan. Edellisen olimme tehneet pari vuotta aiemmin, syksyllä. Silloin lähestyimme aluetta pohjoisesta. Minä luin matkalla Tove Ditlevsenin kirjaa. Ja sen herättämistä ajatuksista syksyisessä erämaassa kirjoitin esseen omaan Erämailla-kirjaani.
Mutta nyt olimme tarkkailemassa lintuja. Erityisesti halusimme nähdä keräkurmitsan, tuon sievän ruskearintaisen kahlaajan, josta niin monet lapinkävijät puhuvat. Se pesii melko korkealla, ja yksi mahdollisista paikoista sen havaitsemiseen on eteläisimmän Áilegas-tunturin lakialue.
Olimme yöpyneet teltassa lähellä Piesjängän soidensuojelualuetta mahtavan Áilegasin juurella, kapealla tunturikoivuvyöhykkeellä. Mikä aamuyö. Mikä konsertti. Sinirinnat, keltavästäräkit ja pajulinnut lauloivat, taivaanvuohet määkyivät, jänkäkurpan aavemainen laukkaava ääni syntyi jossain, voimistui ja katosi.
Kapusimme päivällä tunturiin. Siellä haukoimme henkeä. Emme pelkästään väsymyksestä, vaan ihmetyksestä. Tämä useista huipuista koostuva tunturikokonaisuus oli yksi vaikuttavimmista, mitä olemme nähneet. Kaikki romanttisen kauhun ja kauneuden elementit olivat läsnä: jyrkät pahtaseinämät, valtavat lohkareet, vinot ja rikkonaiset kalliohyllyt, joiden katveessa lumi vielä hohteli, ja etäällä, taivaanrannassa aaltoilivat Norjan suurtuntureiden sinertävät tyrskyt.
 |
| Kuva Tomi Kontion Erämailla-kirjasta, kuva: Tomi Kontio |
Vaikka vietimme lakialueella hyvän tovin, emme nähneet keräkurmitsaa. Uteliaan kiirunan näimme. Pulmusia. Kapustarintoja. Mutta emme olleet pettyneitä. Olimme hetken olleet maisemassa, sen hurjissa pyörteissä, värisseet ja ihmetelleet. Tunteneet iloa ja kauhua.
Seuraavana päivänä lähdimme vaeltamaan kohti alueen korkeinta tunturia, Guivia. Sielläkin voisi kuulemma nähdä keräkurmitsan. Kävelimme sinne kaksi päivää. Poroja oli paljon. Vaamit olivat vasoneet. Pienet vasat olivat hellyttäviä kompuroidessaan tunturissa. Kotka kierteli taivaalla.
Emme nähneet keräkurmitsaa. Mutta iloitsimme uiveloista, joita näimme paluumatkalla.
Kun poikani kesäkuussa täytti 15 vuotta, olimme Varangin niemimaalla Norjassa. Myös toiseksi vanhin tyttäreni oli mukana patikoimassa. Pojan syntymäpäivän aamuna olimme Ragnarokkin autiotuvassa. Tytär kysyi, että miten juhlistaisimme pojan synttäreitä. Poika vain mutisi heräillessään: ei niitä tarvitse viettää. Ehkä vietetään niitä sitten, kun pääsemme ihmisten ilmoille, ehdotin.
Lähdimme tekemään päivävaellusta kohti Syltefjorddalenia. Jo alkumatkasta poika seisahtui, nosti molemmat kätensä pystyyn merkiksi, että pysähtyisimme. Hänen silmänsä loistivat. Hän osoitti varovasti edessämme olevaa kivikkoista maastoa. Jokin liikahti siellä.
Keräkurmitsa! poika lähes huudahti.
 |
| Tomi Kontio Muotkatuntureilla poikansa kanssa. Kuva: Tomi Kontio |
Myöhemmin, retkieväitä syödessämme, hän totesi, että tämä on varmaan ikimuistoisin syntymäpäivä, joka hänellä on ollut.
Itse iloitsin hiljaa mielessäni. Ajattelin, että olen jotenkin onnistunut isänä, kun teinipoikani kokee, että yhden pienen kahlaajan näkeminen merkitsee tärkeintä syntymäpäivälahjaa.
50 euron setelit unohtuvat, mutta muisto ensimmäisestä keräkurmitsasta pysyy.
Joskus iloisia asioita tapahtuu, kun niitä ei osaa odottaa.
Ja joskus ilo jää valoksi, joka loistaa läpi elämän.
Tomi Kontio
Erämailla-teoksessa kirjailija Tomi Kontio vaeltaa poikansa kanssa pohjoisen Lapin kahdessatoista erämaassa. Kansallispuistojen kutsun kokemattomista kulkijoista on kehkeytynyt luonnossa tottuneesti liikkuva parivaljakko. Siinä missä poika on kasvanut lapsesta sitkeäksi nuoreksi mieheksi, isä huomaa merkkejä vanhenemisestaan, välillä se näkyy esiin pyrkivänä nostalgiana, välillä ruumiin haurastumisena.
Retket erämaissa palauttavat isän mieleen vanhoja muistoja, kipeitäkin, mutta nykyisyys pojan kanssa on täynnä lämmintä huumoria, hiljaa elettyjä yhdessäolon hetkiä ja henkeäsalpaavia luontoelämyksiä.
Erämaat tuovat mieleen syrjäisyyden, ankaruuden ja autiuden, vaaran tunnun. Jotkut näkevät erämaan henkisten koettelemusten maisemana. Mutta Lapin erämailla on myös lempeä puolensa, kirkkaana soljuvat kalaisat vedet, pehmeinä kaartuvat tunturit ja kivien välistä kohoavat pienet kukkaset.