Joulu alkoi aina siitä, kun hellalla hiljalleen kiehuvan piparitaikinan mausteliemen tuoksu täytti kodin. Valmis taikina siirrettiin kylmähuoneeseen kovettumaan, josta sitä käytiin maistelemassa niin monta kertaa, että kuoppaa taikinan pinnassa ei voinut enää piilottaa.
 |
| Toimittaja Leena Lukkarin esikoisteos Rita – Sitruunapuun varjoista Suomeen kertoo rohkaisevan tarinan pakolaisnaisen matkasta Suomeen ja uudesta elämästä täällä. |
Minusta vaikutti siltä, ettei äiti nukkunut jouluaikaan ollenkaan. Kun menin nukkumaan hän hääri keittiössä posket punaisina, ja kun heräsin aamulla, siellä hän oli edelleen vain askare oli vaihtunut. Ei isäkään toimettomana ollut. Hän kantoi veljieni kanssa matot pihalle hankeen ja haki kuusen. Isän vastuulla oli myös tehdä sinappi, graavata lohi ja paistaa kinkku. Minä katoin pöydän, koristelin kodin ja autoin äitiä keittiössä.
Aattoaamuna lähdettiin joulukirkkoon. Yhtenä jouluna pappi piti niin ikävän saarnan, että olimme kaikki sen jälkeen kiukkuisia. Saimme juhlan kunniaksi läksytyksen siitä, että tulimme kirkkoon vain jouluna, mutta muun vuotta elimme kuin pellossa. Meistä pappi olisi voinut säästää nuhteensa toiseen hetkeen. Pyhyys tavoitti meidät hautuumaalla, kun puistelimme hautakiven lumesta, luimme tutut nimet ja isä sytytti hautakynttilän. Kostea sydän rätisi, mutta syttyi kuitenkin. Sitten äiti kertoi aina saman tarinan hyvin nuorena kuolleesta äidistään. Miten heikko sydän oli yhtenä aamuna pettänyt lopullisesti ja miten minun äitini oli pienenä tyttönä ajatellut, että kylpyhuoneen ikkunalaudalle istahtanut lintu oli hänen äitinsä, joka tuli vielä hyvästekemään tyttärensä. Äiti kertoi myös isästään, jonka tehtävä oli sotilaspastorina viedä tieto kaatuneista omaisille. Ikkunaverhojen raoista kurkittiin ja toivottiin, ettei tumma hahmo avaa oman talon veräjää. Siinä hommassa isoisä kadotti uskonsa ja liperit vaihtuivat sodan jälkeen juristin salkkuun.
Joskus enokin tuli yhteiseen joulupöytään. Hän toi tuulahduksen kaukaa: Amerikasta, Ranskasta tai Thaimaasta, missä hän nyt milloinkin sattui bisneksiään pyörittämään. Maailma tuntui silloin 1970- ja 1980-luvuilla paljon suuremmalta, koska matkustelu oli harvinaista, eikä internetiä ollut. Minusta eno oli komea. Hän pukeutui sillä tavalla tyylikkäästi, ettei Suomessa kukaan mies pukeutunut niin. Jos eno ei ehtinyt Suomeen, hän soitti siskoilleen. Lankapuhelimen pirinä aiheutti hetkellisen tunnelman iloisen sähköistymisen. Kaukopuhelut olivat hirvittävän kalliita, joten kuulumiset kerrattiin tehokkaasti ja sitten toivotettiin kaikille hyvää joulua. Kun lauloimme Sylvian joululaulua, ajattelimme enoa, joka oli siellä jossain, missä sypressit tuoksuivat talvellakin.
Tänä jouluna istumme kaikki kynnelle kykenevät yhteiseen joulupöytään rintamamiestalossa, jonka isänisäni rakensi, johon isäni ja veljeni syntyivät ja jossa toinen veljistäni asuu nyt. Minun ja veljieni lapset ovat kaikki täysi-ikäisiä ja ensimmäinen lapsenlapsi syntyi reilu vuosi sitten. Nyt menemme hautuumaalle muistelemaan omia vanhempamme. Kiitos rakkaudesta, hyvistä ja huonoistakin elämänohjeista. Anoitte uskon, että elämä kantaa, se ei ole ihan vähäinen lahja se.
Ensimmäisenä joulunaan Suomessa vuonna 1998 Rita ihmetteli pimeyttä, kylmyyttä ja mörököllejä suomalaisia. Nuori nainen ikävöi joulua kotikylässä Ruandassa, jossa perhe tapasi kokoontua juhlimaan ulos tähtitaivaan alle. Onneksi seuraavista jouluista tuli paljon parempia ja vähitellen Suomesta tuli Ritalle uusi rakas kotimaa. Nyt Rita on kahden melkein täysi-ikäisen tyttären äiti ja hänen perheellään on omat jouluperinteet. Rita: Sitruunapuun varjoista Suomeen on kertomus sinnikkyydestä ja toivosta. Se on kirja jokaiselle, joka joskus miettii: uskallanko minä, pystynkö minä, kelpaanko minä? Lahja, josta voi saada voimaa.
Hyvää joulua, rauhaa ja rakkautta,
