|
| kuva: Kati-Annika Ansas |
Isoäidin vointi pysynyt ennallaan. Iho alkanut punoittaa, johon nyt hydrokortisonia. Juonut tänään kohtalaisen hyvin 850 ml, mutta ruokaa ei ole suostunut suuhun ottamaan. Ajoittain yrittänyt sanoja puhua ja silmiä jaksanut hetkittäin pitää auki.
Isoäidillä noussut tänään kuume ja vahva epäily on koronasta. Väsynyt on ja nukkuu, kuumelääkettä saa säännöllisesti.
Isoäidin vointi ennallaan, ajoittain virkeämpi, toisinaan taas väsyneempi.
Isoäiti enimmäkseen nukkuu, välillä raottelee silmiä. Kipulääkitystä on hieman tehostettu. Rauhallisesti hengittelee.
Sitten isoäiti kuoli.
|
|
Isoäiti vanhojen autojen ajoissa vaarintapaisen vanhalla
mersulla.
|
|
Aloin kirjoittaa Päätöstiliä ensin ihan vain itselleni. Minun
täytyi saada asiat ulos pääni sisältä, edes jollakin tavalla käsiteltyä,
muuten olisin tukehtunut, hukkunut tai ratkennut liitoksistani.
Kirjoittamisen myötä aloin törmätä kuolemaan myös taiteessa missä
tahansa liikuinkin. Nämä teokset liukuivat osaksi tekstiä, ja
huomaamatta siitä alkoi muodostua käsikirjoitus. Ikään kuin vahingossa.
En ollut suunnitellut kirjoittavani kirjaa isoäitini kuolemasta.
Kirjoittaminen oli sekä helpottavaa että raskasta, helppoa että vaikeaa.
Asioiden käyminen uudelleen läpi nosti pintaan tunteita, joita ei olisi
halunnut enää tuntea. Surua, kiukkua, kateutta. Toisaalta elin keskellä
sitä materiaalia, josta kirjoitin, joten minun ei tarvinnut etsimällä
etsiä aineksia tekstiini, se kaikki oli jo olemassa ja ulottuvillani.
Asiat täytyi vain saada sanoitettua.
Päätöstili on hyvin henkilökohtainen, teksteistäni
henkilökohtaisin. Tietenkin jouduin kohtaamaan myös sen seikan, ettei
kaikkea voi sanoa julkisesti ja painattaa kirjaan. Halusin silti olla
mahdollisimman rehellinen, ainakin itselleni. Halusin kirjoittaa
kokemuksistani kaunistelematta, niin kuin ne minulle näyttäytyivät.
Kuten teoksen esipuheessa mainitaan, se on minun versioni isoäitini
kuolemasta. Hänet on talletettu paperille kansien väliin, hän on
tallessa.
Hidas pois hiutuminen oli kaikkein pahinta. Sillä eihän kenenkään
kuolemaa ole lupa toivoa. Sehän kuulostaa aivan hirveältä. Ja silti, kun
isoäidin varpaat mustuivat kuolioon ja selkä hiertyi makuuhavoille,
toivoin, että se jo päättyisi, elämä. Olisin halunnut, että hänen
viimeiset vuotensa olisivat olleet ihmisarvoisesti arvokkaammat.
Olen ottanut motokseni Haloo Helsinki! -yhtyeen kappaleen
Vapaus käteen jää: Jos ei se tapa, niin se todellakin hajottaa.
Kuoleminen Suomessa on työlästä ja kallista. Taistelu byrokratiaa
vastaan uuvuttaa, varsinkin nykyisen tietosuojalain piirissä, jossa
asioiden hoitaminen on paikoin käsittämättömän vaikeaa. Minulla ei
isoäitini lapsenlapsena ollut oikeuksia tehdä juuri mitään. Pystyin
esimerkiksi maksamaan laskuja ainoastaan pankin maksukuorilla, joista
pankki veloitti 2,5 euroa per lasku. Kuolema tuntui silkalta
rahastukselta, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut.
Elin asioiden hoitamisen kuplassa, ja aloin pikku hiljaa kadota
itseltäni. Jäljelle jäivät katkeruus ja kateus. Molemmat mielletään
negatiivisiksi tunteiksi, joita ei ole suotavaa tuntea. Tässä
yhteiskunnassa pitäisi olla positiivinen ja alati pärjäävä yksilö,
somemaailman ihannenainen. Ajatusta miksi aina minä ei ole lupa sanoa
ääneen, itsesääli on itsekeskeistä ja kiellettyä. Se taas lisää
entisestään surua, joka puolestaan lisää katkeruutta, ja niin edelleen.
Kirjoittaminen helpotti. Syntyi tarina. Myös tämä
runovideo
on tehty tuolloin, loppuvuodesta 2022, kun isoäiti alkoi jo olla
huonona:
Kun näin jälkeenpäin katson sitä, näen selkeästi, että käsittelen siinä
isoäidin asioiden hoitamiseen liittyviä tuntoja. Välillä tunsin
putoavani. Pisarat eivät lankea, ne pieksevät.
Nyt on syksy 2024. Vaahterat helkkyvät keltaisen ja punaisen kaikissa
sävyissä, lehtiä sataa tuulessa maahan, Päätöstili on julkaistu.
Olen kuullut, että monet ovat itkeneet lukiessaan sitä. Toivottavasti se
on tuonut lukijoilleen myös lohtua.
Kati-Annika Ansas