On huhtikuu 2013. Olen kiivennyt Arthur’s Seatin huipulle ja laskeutunut sieltä alas Duddingstonin kylään Edinburghissa, Skotlannissa. Olen valinnut reitin matkaoppaasta ja etsin sen kuvauksen perusteella kylän vanhan hautausmaan. Hautausmaat ovat aina olleet minusta kiehtovia, täynnä tarinoita ennen meitä eläneistä ihmisistä. Duddingstonin hautausmaalla huomioni kiinnittyy kuitenkin hautakivien ja muistomerkkien sijaan kookkaaseen vartiotorniin. Opaskirjan mukaan se on rakennettu ruumiinryöstäjien takia. Tornista kuolleiden omaiset saattoivat vahtia kirkkomaata, jotta heidän rakkaansa ruumista ei varastettaisi haudasta yön pimeydessä.
Kirkkomaalla monet haudat on suojattu jykevillä aidoilla tai rautahäkeillä. Näky on tuttu muiltakin vanhoilta hautausmailta Edinburghista ja muualta Isosta-Britanniasta. Se kertoo siitä, miten paljon ruumiinryöstäjiä pelättiin varsinkin 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella. Nykyään pelko tuntuu järjettömältä, mutta aikalaiset suhtautuivat siihen vakavissaan.
Myöhemmin kahvilassa kirjoitan kirkkomaasta ja sitä vartioivasta tornista matkapäiväkirjaani. Tiedän, että paikassa on jotain erityistä ja tulisin palaamaan sinne vielä. Kirjoitan matkapäiväkirjan sivuille myös lyhyen katkelman, jossa hautausmaata katselee tuntematon kertoja. En tiedä hänestä vielä mitään, mutta seuraavien vuosien aikana hän tulee minulle hyvin tutuksi. Hän on Thomas Hope, Kaarneen varjo -trilogian päähenkilö.
Näkymä Arthur’s Seatille Edinburghissa
Näin mieleni toimii, kun kehittelen tarinaa, josta syntyy historiallinen romaani. Poimin historiasta aarteita, kiehtovia yksityiskohtia ja kuriositeetteja, etsin niistä lisää tietoa ja yhdistelen toisiinsa asioita, jotka eivät vaikuta liittyvän mitenkään toisiinsa. Taustatyön aloitan paljon ennen varsinaista kirjoitusprosessia, ja jatkan sitä, kunnes romaani on valmis. Skotlannista palattuani ruumiinryöstäjät alkoivat pyöriä mielessäni yhä enemmän. Aloin etsiä aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, vaikka en tiennyt vielä, mitä aioin kirjoittaa. Halusin tietää, oliko ihmisillä tosiaan syytä pelätä yön pimeydessä hiipiviä ruumiinryöstäjiä. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi varastaa ruumiin haudasta?
Ruumiinryöstäjistä liikkui 1700- ja 1800-luvulla paljon huhuja, joista monet olivat pelkkiä kauhutarinoita. Hurjimmissa tarinoissa ruumiinryöstäjät eivät tyytyneet odottamaan uhrinsa päätymistä hautaan tai edes vainajaksi, vaan sieppasivat eläviä ihmisiä kaduilta ja surmasivat heidät. Näin tapahtui lopulta myös todellisuudessa, kun William Burke ja William Hare yrittivät päästä käsiksi helppoon rahaan surmaamalla Edinburghin vähäosaisia myydäkseen nämä kirurgi John Knoxille. Surmat saivat valtavasti julkista huomiota ja johtivat lopulta lainsäädännön muutokseen, jonka ansiosta lääketiede sai aiempaa enemmän ruumiita käyttöönsä laillisesti. Tämä tapahtui kuitenkin vasta yli 50 vuotta Kuunkiroajien tapahtumien jälkeen 1800-luvun alkupuoliskolla.
Ruumiinryöstöt olivat kuitenkin aivan todellinen ongelma myös edellisellä vuosisadalla, eikä pelko johtunut vain kauhutarinoista. Varsinkin Edinburghissa ja muissa yliopistokaupungeissa liikkui väkeä öisillä hautausmailla, mutta heitä ei ajanut sinne pelkästään ahneus tai halu häpäistä kuolleita. Taustalla oli lääketieteen kehittyminen sekä halu parantaa yhä useampia sairauksia ja kouluttaa yhä parempia lääkäreitä.
1700-luvulla lääketieteessä lisääntyi ymmärrys siitä, miten välttämätöntä anatomian tuntemus on lääketieteen ja kirurgian opiskelijoille. Ihmisen anatomiaa ei voi oppia tuntemaan leikkaamalla koiran ruumista tai tutkimalla irti leikattua raajaa, vaan tarvittiin tuoreita, kokonaisia ihmisruumiita. Kun niitä ei ollut saatavilla laillisesti, turvauduttiin laittomiin keinoihin.
Hautakivi Melrosen vanhalla kirkkomaallaKun aloin miettiä tarkemmin ruumiinryöstäjien taustoja, avautui eteeni kuva 1700-luvun yhteiskunnan varjopuolista, miehistä ja naisista, jotka eivät eläneet valistuksen ajan >merkittävimmän kaupungin valokeilassa, vaan sen varjoissa. Heidän varaansa aloin rakentaa romaanin tarinaa. Romaanin ruumiinryöstäjillä on kaikilla omat syynsä, joiden vuoksi he eivät voi tienata elantoaan laillisin keinoin. Yhdellä on arpi korvassaan merkkinä häpeärangaistuksesta, joka oli varattu varkaille ja huijareille, toinen joutuu piileskelemään taustansa ja ihonvärinsä vuoksi. Kolmas pakenee entistä elämäänsä väärällä nimellä ja neljäs kamppailee pystyäkseen elättämään lapsensa.
Vaikka haen ideat romaaneihini usein matkoilta ja haluan tutustua tapahtumapaikkoihin paikan päällä, suurimman osan taustatyöstä teen omalta työhuoneeltani käsin. Se on oikeastaan melkein liiankin helppoa. Minulla on kotikoneeltani pääsy lukuisiin arkistoihin ja tietokantoihin, tutkijoiden artikkeleihin ja kirjoihin. Englannin kielen taito ja verkkoyhteys riittää siihen, että pystyn lukemaan 1700-luvulla työskennelleen lääkärin konsultaatiokirjeitä kollegoilleen, etsintäkuulutuksia karanneista orjista ja lehti-ilmoituksia vuonna 1745 ilmestyneistä lehdistä. Taustatutkimuksen kaninkoloon on helppo upota, sillä tiedon määrä on valtava. Kirjailijana minun on tehtävä jatkuvasti valintoja siitä, mikä on tärkeää, minkä on oltava historiallisesti oikein ja missä voin käyttää taiteilijan vapautta.
Kaikki keinot, joita ruumiinryöstäjät käyttävät Kuunkiroajissa, ovat sellaisia, joita ruumiinryöstäjien tiedetään käyttäneen 1700-luvulla. Kaikkia kiinnostavia tarinoita en saanut upotettua mukaan. Mieleenpainuva oli esimerkiksi tarina opiskelijoista, jotka nostivat ruumiin istumaan vaunujen penkille ja uskottelivat vartijoille sen olevan umpiuneen nukahtanut toverinsa. Romaanin Patrick Daly kumppaneineen on kuitenkin edelläkävijä ammattimaisena ruumiinryöstäjänä Edinburghissa, sillä vastaavanlaisia ryhmiä tunnetaan vasta hieman myöhemmältä ajalta. Toisaalta ruumiinryöstäjät elivät varjoissa ja onnistuivat työssään silloin, kun kukaan ei heistä tiennyt. Patrick Dalyn joukkion kaltainen ryhmä olisi siis hyvin voinut olla olemassa.
Edinburghin linna sateisena päivänäTohtori Monro secundus on historiallinen henkilö, ja hänen elämänvaiheensa ovat jälkipolvien tiedossa. Päädyin ottamaan hänet osaksi romaaniani, sillä halusin solmia tarinan osaksi historiaa.Monro toimi 1763 Edinburghin yliopiston professorina, mutta tiettävästi hän ei ollut sekaantunut ruumiinryöstöihin. Todennäköistä kuitenkin on, että hänen oppilaansa olivat. Monro itse opiskeli aikoinaan Lontoossa tohtori Hunterin alaisuudessa, ja Hunterin osallisuudesta ruumiinryöstöihin on säilynyt tietoa. Monron tapauksessa käytin siis melko paljon kirjailijan vapautta, mutta pyrin kuitenkin tekemään hänelle ja hänen ajatuksilleen oikeutta. Monro puolusti kiivaasti opiskelijoidensa oikeutta tutkia ihmisruumista, jotta heistä tulisi parempia lääkäreitä, ja niin hän tekee myös romaanissa.
Valistuksen ajan tunnetut ajattelijat elivät samassa kaupungissa kuin ruumiinryöstäjät, varkaat ja karanneet orjat. Todennäköisesti heidän tiensä kohtasivat myös todellisuudessa, mutta siitä kirjoitettiin lehtiartikkeleissa, muistelmissa ja oikeuden pöytäkirjoissa vain silloin, kun nämä kohtaamiset päättyivät kyllin huonosti. Muista kohtaamisista me emme tiedä, voimme vain kuvitella, millaisia ne saattoivat olla.
Kuvitteleminen onkin lopulta parasta historiallisen romaanin kirjoittamisessa. Kaikesta taustatutkimuksesta huolimatta minulla on vapaus kertoa juuri sellainen tarina kuin haluan. Voin yhdistää toisiinsa ruumiinryöstäjät, jakobiittikapinalliset ja haltijatarinat, istuttaa saman illallispöydän ääreen niin historialliset kuin kuvitteellisetkin henkilöt ja kirjoittaa myös sellaisista tunteista, hajuista ja mauista, joista meille ei ole säilynyt tietoa. Tarina sitoo kaiken yhteen ja kuljettaa matkalle historiaan, joka olisi melkein voinut olla totta.
Milla Keränen
Kirjailija tekemässä taustatyötä Arthur’s Seatilla Edinburghissa